Kun karttaa katsoo Euroopasta käsin, niin Itä-Suomi on juuri siinä valtavan Venäjän rajalla. Täytyy myöntää, että ihan mukavalta tuntui kuulla tarjous mennä heidän luokseen, vaikka rationaalisesti ymmärsi, ettei hyökkäystä Suomeen ollut todennäköisesti tulossa.

Jos sotilaallisesti tarkastelee Itä-Suomea, niin se on nykyisessä tilanteessa kahden strategisesti tärkeä alueen välissä. Etelässä Itämeri, jonka pohjukassa on Pietari ja eteläisellä rannikolla Kaliningrad. Pohjoisempana taas on arktinen alue, jossa strategisuus syntyy paitsi siellä sijaitsevasta Venäjän ydinsukellusvenelaivastosta, myös reiteistä itään ja länteen.

Ilmastonmuutos on avaamassa laajemmalle laivaliikenteelle Koillisväylää Aasiaan ja Atlantin puolella kulkee Pohjois-Amerikan ja Euroopan välinen laivareitti. Siksi arktinen alue on on sekä Venäjälle että demokraattisille maille elintärkeä. Toisen maailmansodan aikaan Liittoutuneet ja saksalaiset kävivät pohjoisella Atlantilla julmaa merisotaa, jossa keskiössä olivat elintärkeät merirahdit Britanniaan ja Neuvostoliittoon.

Koillisväylä puolestaan on Kiinalle äärimmäisen tärkeä asia ja he ovatkin näyttäytyneet sotilaallisesti sekä Itämerellä että arktisella alueella. Eikä mahda ihan sattumaa olla sekään, että Baltic Connector -kaasuputken rikkoi ankkurillaan nimenomaan kiinalainen alus.

Itäisen Suomen sisämaan maakunnat jäävät näiden kahden sotilaallisesti elintärkeän keskivälille.

Itäisen Suomen sisämaan maakunnat, Pohjois-Karjala, Savot ja Kainuu jäävät näiden kahden sotilaallisesti elintärkeän keskivälille. Talvisodan aikaan käytiin muun muassa Raatteen tiellä taisteluja joukko-osastoja vastaan, joiden tehtävänä oli katkaista Suomi keskeltä. Nyt tällaiseen operaatioon ei olisi asetelman takia tarvetta, vaan Venäjän hyökkäyksen suunta olisi Ahvenanmaalle ja Gotlantiin ja pohjoisessa Norjan rannikolle.

Kuvaavaa sille, miten venäläisetkään eivät usko tämän olevan painopistealue, on heidän suuren laivastoharjoituksen yhteydessä tekemässä ohjuskorvettien siirto Laatokalle. Käkisalmen laiturissa kuvatut Bujan-ohjuskorvetit pystyvät ampumaan reilusti yli 2000 kilometriä kantavia risteilyohjuksia. Alukset ja niiden tärkeät ohjukset ovat Laatokalla nimenomaan suojassa, koska Itämeren katsotaan olevan paljon vaarallisempi paikka niille.

Suomen ja Venäjän välisen rajan itäpuolella on kuitenkin useampia suuria sotilastukikohtia, joissa on koulutettu ja varustettu joukkoja suorittamaan Suomen suuntaan tehtäviä. Ne vaan ovat tällä hetkellä melko lailla tyhjiä miehistä ja kalustosta. Sotilaallista kykyä ei juuri nyt löydy rajan takaa nimeksikään.

Toki Venäjä sanoo on aina sanonut näiden joukkojen tehtävän olevan puolustaa Venäjää hyökkäykseltä tässä suunnassa. Viholliskuvaa lietsovista puheista huolimatta Venäjä tietää, ettei Suomesta tai Norjasta ole odotettavissa hyökkäystä. Siksi se on tyynen rauhallisesti siirtänyt taistelukelpoiset joukkonsa ja kalustonsa näistä tukikohdista Ukrainaan. Siellä ne ovat kärsineet valtavia tappioita. Ukrainalaiset tuhoavat omassa taistelussaan meitä vastaan suunnattuja Venäjän joukkoja. Siksi on niin tärkeää aivan itsekkäistäkin syistä tukea Ukrainaa heidän taistelussaan.

Venäjä on toki edelleen sotilaallinen uhka Suomelle, muttei ihan tulevina vuosina. Mutta eivät pohjoisemman Euroopan sotilasjohtajat turhaankaan varoittele siitä, että Venäjä voi lähteä sotimaan seuraavan kymmenen vuoden sisällä. Varsinkin jos Ukrainan sota päättyy sille edes jollain tavalla voitollisesti tulkittavaksi, kasvaa sodan riski muualla merkittävästi.

Vaikka sota ei juuri nyt meitä uhkaa, niin kaikenlaista konnankoukkua, jota hybridivaikuttamiseksi nimitetään, on varmasti edelleen luvassa. Sitä herkkua on luvassa meille itäsuomalaisillekin. Rauhallinen suhtautuminen näihin tilanteisiin on juuri nyt parasta maanpuolustusta.

Janne Riiheläinen

turvallisuuspolitiikan tarkkailija