Kun Venäjän suurhyökkäys Ukrainaan alkoi helmikuussa 2022, mietti moni mihin suunnata ja miten, jos Venäjä hyökkää myös tänne. Muualta maailmasta tuli ystäviltä terveisiä, että sinne saa tulla, jos lähtö tulee. Vaikka mielialat ovat ihan perustellusti rauhoittuneet, on tilanne edelleen vakava.

Kaikessa tässä taustalla on, että Putinin Venäjä pyrkii muuttamaan Euroopan turvallisuusjärjestelmän mieleisekseen, vaikka väkisin. Tähän asti käytössä on ollut keinovalikoima avoimesta sodasta Ukrainassa erilaisiin yrityksiin horjuttaa tukea Ukrainalle ja hajottaa sisäistä luottamusta demokraattisissa maissa ja niiden välillä.

Avoimeen rajaan rakentunut talous ja turvallisuuden tunne ovat murentuneet.

Nyt se on saanut tuekseen näissä pyrinnössä Trumpin johtamat Yhdysvallat. Maan vastikään julkistettu Kansallisen turvallisuuden strategia vaatii Eurooppaa hylkäämään EU:n arvot, joista on johdettu muun muassa kansalaisia suojaavat EU:n yleinen tietosuoja-asetus GDPR ja Digipalvelusäädös DSA.

Trumpin taustalla olevat broligarkit haluavat poistaa kaikki mahdolliset rajoitukset teknologian kehittämisessä ja hyödyntämisessä. Siksi kaikenlainen EU:n säätely on näiden korporaatioiden tähtäimessä. Myös ilmastonmuutoksen vastaiseen toimintaan liittyviä EU-määräyksiä vaaditaan strategiassa poistettaviksi.

EU:n toiminta perustuu ihmisarvoon, laajoihin vapauksiin, edustukselliseen demokratiaan ja kaikkien kansalaisten tasa-arvoon. Oikeusvaltio takaa, että valta nojaa yhdessä sovittuihin lakeihin ja riippumattomiin tuomioistuimiin.

Monia näitä arvoja vastaan käy eurooppalainen äärioikeisto, joka myös sai vahvan tuen Kansallisen turvallisuuden strategiassa. Yhdysvallat vaatii EU-maita purkamaan äärioikeistolaisuuteen Euroopassa kohdistetut juridiset ja poliittiset esteet.

Edessä on nyt ainakin kolme mahdollista kehityskulkua. Eurooppa voi hyväksyä USA:n vaatimukset suhteellisen täysimääräisesti, ryhtyen käytännössä sen vasalliksi. EU:sta tulee ontto kuori, jossa eurooppalaisuuden ja integraation rituaaleja noudatetaan vailla todellista merkitystä.

Toisessa vaihtoehdossa muutosvaatimukset hajottavat EU:n yhtenäisyyden, ehkä jopa unionin itsessään. Jäsenvaltiot toimivat kukin tavallaan ja tuloksena on protektionistinen kaaos.

Kolmas vaihtoehto on uudenlaisen Euroopan rakentaminen. Se keskittää puolustushankinnat, rakentaa todellisen finanssiunionin ja vastaa Yhdysvaltain vaatimuksiin tiukalla vastavuoroisuudella. Tämä edellyttäisi poliittista tahtoa ja päätöksenteon keskittämistä, käytännössä siis liittovaltiota. Tämän EU:n pitää olla kova ja tarpeen tullen ilkeäkin. Tämä ei vaikuta todennäköiseltä. Mutta voi olla, että jokin osa Eurooppaa tähän voi pystyä.

EU siis alistuu, hajoaa tai vahvistuu. Jos EU alistuu tai hajoaa, niin Suomi jää joko melko yksin tai yhdessä muiden pohjoisten etulinjan maiden kanssa jonkinlaiseen vastakkainasetteluun Kremlin kanssa. Ainakin siis jos pyrimme pysymään poissa Venäjän etupiiristä. Raja on silloin vähintään hankala, ehkä jopa kokonaan kiinni nykyiseen tapaan.

Jos myös me joudumme kylmän sodan tapaan alistumaan itänaapurin edessä, niin rajan luonne on sellainen kuin Kreml katsoo itselleen hyödylliseksi. 2000-luvun alun malliin se olisi todennäköisesti arvaamaton ja hankala.

Jos EU:ssa löytyisi poliittista johtajuutta laittaa vastaan sekä idälle että lännelle, tarkoittaisi se varmaan jotain nykyisen tyyppistä, lähes kokonaan kiinni olevaa rajaa.

Raja vieressämme on avoin ja turvallinen vasta, kun naapurimaanamme on demokraattinen ja rauhanomainen Venäjä. Sitä ei ainakaan ihan vähään aikaan ole luvassa.

Janne Riiheläinen