Kaksituntinen sujui vauhdikkaasti ja raja aiheena sai ansaitsemansa monipuolisen käsittelyn. Ennen ja jälkeen varsinaisen tilaisuuden kuulin useammankin sanovan, että tästä aiheesta ei olla keskusteltu oikeastaan juuri ollenkaan.

Seminaarissa käytiin läpi itärajan erilaisia vaiheita arjen, tutkimuksen, politiikan, hallinnon, talouden ja kulttuurin näkökulmista. Neuvostoliiton jyrkkä raja, Venäjän vaihtelevasti avoin, mutta hankala raja ja nyt viimeisenä vaiheena melkein kokonaan kiinni oleva raja. Rajan avaamisesta lähiaikoina ei käyty keskustelu juuri toivoa antanut.

Eräs yleisön jäsenistä käytti voimallisen puheenvuoron, jossa korosti puhevälien merkitystä. Esimerkin hän haki omasta elämästään ja sanoi, että kun pitkän mykkäkoulun jälkeen alkoi taas puhua vaimon kanssa, lähtivät asiat pikkuhiljaa sujumaan ja elämä muuttui hyväksi. Sitten hän totesi hyvin painokkaasti, että tämä pätee myös Suomen ja Venäjän suhteissa. Toteamus sai seminaariyleisöltä spontaanit ja raikuvat aplodit.

En valitettavasti voi yhtyä ajatukseen. Ihmissuhteissa osapuolet ovat tasavertaisia, toisensa tunnustavia ja siksi puhuminen voi korjata asioita. Valtioiden välillä se ei riitä, jos toinen osapuoli kieltää toisen olemassaolon itsenäisenä toimijana.

Neuvostoliiton ja Kekkosen aikana kasvaneena ymmärrän hyvin sen ahdistuksen, jonka tilanne synnyttää. Turvallisuuden tunne syntyi aikoinaan siitä, kun Kekkonen otettiin lämpimästi vastaan Neuvostoliiitossa. Hän vakuutti meille suomalaisille, että rauhantahtoinen eli käytännössä alistuva suhtautuminen naapurimaahamme on meidän ainoa turvamme. Nyt kun turvallisuus rakennetaan paljaasti oman ja liittolaisten voiman varaan, tuntuu se pelottavalta.

Pakotteet ja muut hallinnolliset määräykset voidaan kumota uusilla päätöksillä, mutta ihmisten luottamusta naapuriin ei voi määrätä syntymään.

Loppuvuodesta 2021 Venäjä lähetti Suomelle ja muille EU/Nato-maille kirjeen, jossa se vaati vastauksia vaatimuksiin, joita nimitti turvatakuiksi. Venäjän keskeisimmät vaatimukset olivat Naton laajentumisen lopettaminen ja kaikkien vuoden 1997 jälkeen Natoon liittyneiden neljäntoista jäsenmaan tyhjentäminen Naton joukoista ja kalustosta. Venäjä vaati myös ohjuskieltoa lähialueilleen sekä kaiken sotilaallisen yhteistyön lopettamista Venäjän naapuruston maiden kanssa.

Nämä vaatimukset ovat edelleen voimassa. Tämän vahvisti Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov viimeksi joulun alla. Hän lisäsi myös, että näiden vaatimusten täyttäminen edellyttäisi Suomen ja Ruotsin tuoreiden Nato-jäsenyyksien mitätöintiä. Lähtökohdat, joista Venäjä siis olisi valmis lähtemään keskustelemaan naapurimaidensa kanssa ovat suoraan sanottuna mahdottomia. Tällaiset vaatimukset voi toteuttaa vain sotilaallisella pakottamisella. Venäjän vaatimukset ja demokraattisten maiden haluttomuus alistua tarkoittaa, että konflikti jatkuu, vaikka Ukrainassa jossain vaiheessa aseet vaikenisivatkin.

Seminaarin puheenvuoroissa kävi myös ilmi, miten luottamus on kadoksissa myös toisella puolen rajaa. Venäläisille on vakuutettu jo monta vuotta, että länsi on russofobinen uhka venäläisille ihmisille. Venäläisten omakuvaa taas on rakennettu siihen, että heillä on poikkeuksellisena kansakuntana velvollisuus pelastaa Eurooppa rappiolta ja fasismilta.

Kaiun tästä russofobia-syytöksestä olin kuulevinani, kun rajan avaamista vaativan Aleksanteriliiton edustajaksi ilmoittautunut henkilö esitti kysymyksen, jonka ydin oli se, että onko rajan sulku osa perussuomalaisten maahanmuuttovastaista politiikkaa. Tätä hän perusteli sillä, että puolue hallitsee sisäisen turvallisuuden ministeriöitä. Tulkitsin kysymyksen sisältävän tätä myötä myös jonkinlaisen vihjauksen siitä, että rajasulussa kyse olisi ainakin osittain venäläisiin kohdistuvasta vihamielisyydestä ja syrjinnästä.

Vasta kun Venäjällä hallinto vaihtuu ja pyrkimys alistaa naapurimaat hylätään, voi aito keskusteluyhteys aueta. Kysymys ei ole vain Putinista henkilönä, vaan ennen kaikkea ajatuksesta, että Venäjä imperiumina voi ja saa laajentua ja hallita myös nimellisten rajojensa ulkopuolella. Nyt avattu keskustelu käytäisiin vain siitä, miten Suomi asettuisi Venäjän etupiiriin.

Jossakin kohtaa raja joka tapauksessa aukeaa ainakin raolleen. Pakotteet ja muut hallinnolliset määräykset voidaan kumota uusilla päätöksillä, mutta ihmisten luottamusta naapuriin ei voi määrätä syntymään. Ei täällä eikä rajan takana.

Noin 30 vuotta kestäneen avoimemman rajan aikana rakensimme yhdessä naapuruutta, josta kumpikin sai iloa ja hyötyä. Saa nähdä milloin pääsemme jälleenrakentamaan sitä. Tuskin kovinkaan pian.

Janne Riiheläinen