He eivät välttämättä saaneet juuri mitään syödäkseen, eivätkä siksi edes selvinneet hengissä. Oli orjamarkkinoita, missä ihmiset olivat kirjaimellisesti kauppatavaraa vailla minkäänlaista ihmisarvoa.

Onneksi tämä on historiaa.

Paitsi, ettei se ole.

Paavo Teittisen tänä syksynä ilmestynyt kirja, Pitkä vuoro – kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen, avaa järkyttävällä tavalla sen, miten yleistä maassamme on muualta tulleiden työntekijöiden pakottaminen orjatyöhön. Tätä tapahtuu niin marjatiloilla, metsäalalla, rakennustyömailla, ravintoloissa kuin siivousliikkeissäkin. Useimmin alat ovat jo valmiiksi matalammin palkattuja. Siitä huolimatta työntekijät saattavat ensin joutua maksamaan tuhansia euroja saadakseen työpaikan ja sen jälkeen vielä uurastamaan palkatta jopa 20-tuntisia työpäiviä ”maksaakseen velkansa työnantajalle takaisin”.

Moni orjapiiskuri on saanut jatkaa toimintaansa.

Kirjan luettuani eniten järkytti se, kuinka monen uhrin kohdalla ihmiskauppaa harjoittaneet työnantajat joko jätettiin täysin tuomiotta tai annetut tuomiot olivat hyvin mitättömiä. Moni orjapiiskuri on saanut jatkaa toimintaansa joko täysin saman yrityksen kautta tai perustamalla uuden.

Miten tämä voi Suomessa olla mahdollista? Kuinka oikeusvaltio voi toimia näin?

Olen työskennellyt kahdessa eri ammattiliitossa yli 12,5 vuotta. Harmikseni myös omalle kohdalleni on osunut vastaavia tapauksia useammaltakin eri alalta. Ulkomaalaisia työntekijöitä kiristetään oleskelulupien katkeamisilla, maasta karkottamisilla ja ties millä. Palkkalaskelmissa kaikki saattaa näyttää ihan hyvältä; tuntimäärät ja työstä maksettu palkka vaikuttavat työehtosopimuksen mukaisilta, mutta mikäli työntekijä uskaltaa kertoa kaiken, tarina onkin mustaakin mustempi. Tilille, jolle palkka maksetaan, ei työntekijällä ole käyttöoikeutta, vaan työnantaja saa nostettua rahat takaisin itselleen.

Asuminen on työnantajan järjestämää, millä perustellaan työntekijälle se, ettei palkkaa makseta. Asuinolot eivät ole inhimillisiä; pienessä yksiössä tai kaksiossa saattaa asua kymmenenkin ihmistä ja asunnon kunto on ihmisille kelvoton. Teittisen kirjasta ilmeni, että osalla työntekijöistä ei ollut asuntoa lainkaan, vaan he yöpyivät työpaikallaan; kuka ravintolan sivukopperossa, kuka siivouskohteena olleessa koulussa.

Henkilöstövuokrausfirmojen käyttö on lisääntynyt vuosi vuodelta, varsinkin teollisuuden aloilla. Tilaajayritysten täytyy mielestäni varmistaa näiden yritysten kautta heillä työskentelevien työntekijöiden työehtojen toteutuminen. Vai voiko sellainen tilaajayritys hehkuttaa vastuullisuuttaan, kestävää kehitystään ja saamiaan yrityspalkintoja, jos yrityksen tuotteet valmistetaan osin tai kokonaan sellaisten työntekijöiden tekeminä, joiden työnantajayritykset polkevat työehtoja, kiristävät työntekijöitään, eivätkä huolehdi työsuojeluasioistakaan?

Kaikkein surkeinta tällaisen orjatyövoiman käyttö on niille yrityksille ja työnantajille, jotka toimivat vastuullisesti. Jokainen harmaan talouden tukija nakertaa oikein toimivien yritysten mahdollisuutta pärjätä kilpailussa.

Toivon, että me kaikki haluamme tukea reilua työllisyyttä, asianmukaisia työehtoja, palkkaa, jolla tulee toimeen ja ennen kaikkea inhimillisyyttä kaikkien ihmisten kesken. Jokaisen ihmisarvon pitää olla jakamaton. Myös Suomessa.

Piia Yli-Heikkuri (sd.)

aluetoimitsija, Vaasa