Kun katse ulotetaan menneisiin sotiin Vietnamista Irakin kautta Afganistaniin, niin sodanvastaisuus on näkynyt kaduilla, mielenosoituksina, USA-vastaisuutena. Nyt näin ei ole ollut, Venäjä-vastaiset mielenilmaukset ovat olleet vähäisiä. Nyt saatetaan kysyä, jopa osoittaa sormella, että olivatko kaikki 60-luvulta alkaneet mielenilmaisut Moskovasta johdettuja, rauhanliikkeidenkin järjestämät? jotka keräsivät miljoonia ihmisiä eri puolilla maailmaa rauhan vaatimusten taakse. Uskoivatko kansat aiemmin demokratian voimaan, johtajiensa arvojen vastaisesti?

”Demokratian-viennin” USA-lainen malli on vaihtunut yleiseksi ”läntisten arvojen” vienniksi, joka ei tarjoa yhtä eheää kuvaa maailmasta kuin ristiretkeläiset tai muut uskontokunnat koska ne arvot on sidottu talouden ”realiteetteihin”.

Kansalaiset eivät sotia sytytä, eivätkä rauhoja solmi.

YK:ssa kansakunnista kaksi kolmasosaa ”paheksui” Venäjän aloittamaa hyökkäyssotaa, mutta ei hyväksynyt Venäjän vastaisia sanktioita, eivät halunneet horjuttaa talouttaan ja taloudellista yhteistyötä. ”Länsi” sanktioi Venäjää, taloutensa ja kansojensa hyvinvoinnin hinnalla. Lännen sosiologit ovat pitkään puhuneet demokratian kriisistä, jonka voi ajatella näyttäytyvän pahimmillaan tällaisena ylhäältä johdettuna arvokriisinä, sodan priorisointina, kansan elinolojen kurjistamisena?

Länneltä yhteisesti ja kansakunnilta erikseen puuttuu poliittinen johtajuus, jonka tärkeimpänä ajatuksena tulisi olla kansalaisten tasa-arvoinen hyvinvointi. Sosiologit ovat todenneet, että päätösvalta on ajautunut taloudelliselle eliitille, kansan luottamus politikkoihin on rapissut vuosikymmenten myötä, mikä näkyy laskevissa äänioikeuttaan käyttäneiden määrissä. Tällä on suora yhteys ”läntiseen arvopohjaan, stubbilaiseen -realismiin”, kansalaiset eivät usko vaikutusmahdollisuuksiinsa.

Lännen demokratioissa ei ole yhtenevää näkemystä sodan syistä, oliko kysymys Naton laajentumisesta Hitlerin Barbarossa-tyyppikseksi uhaksi vai Ukrainan venäläisten oikeuksista, ehkä Putinin laajentumispyrkimyksistä? Johtajiensa ”aseellinen arvopyrkimys” ei ole kuitenkaan vakuuttanut lännen kansalaisia, että olisivat miljoonin mieltään ilmaisemassa Venäjää vastaan kuten menneinä vuosikymmeninä USA:ta. Ukraina on kuitenkin saanut lännen johtajien tuen kuten Hitlerkin aikanaan Alankomaiden ja Ranskan alistamisen jälkeen sai monen maan johdon mielen muuttumaan, Suomenkin.

Kansalaiset eivät sotia sytytä, eivätkä rauhoja solmi vaikka ovatkin johtojen liikkeellepaneva voima, niin mielenosoituksissa kuin vaaliuurnilla, ehkä tänään SOME:ssa?

Hannu Ikonen

Lieksa / Sisilian Ispica