Kari Kumpulampi

Kirjeiden kirjoittaminen oli miehille ja naisille Suomen kohtalonvuosina irtiottoa arjen mielettömyydestä, terapiaa surujen ja pelkojen keskellä.

Rauhan tultua kirjeystävyydet hiipuivat vähitellen ihmisten asettuessa takaisin normaaliin elämään, mutta kirjeet haluttiin säilyttää. Niitä oli suorastaan mahdotonta tuhota ja heittää pois. Unohtaa.

Vuosikymmeniä vieri, sukupolvet vaihtuivat, mutta kirjeet ovat yhä suvuissa monille ainulaatuisia muistoja elämää ravistelleista vuosista, kun kuolema oli alituiseen läsnä ja kaikki oli mahdollista – jopa itsenäisyyden menettäminen.

Terveiseni täällä jostakin on sisältörikas tutkielma suomalaisten sota-ajan kirjeenvaihdosta. (Kannen suunnittelu: Emmi Kyytsönen)

– Kirjeiden avulla suvun sotatarinat välittyvät tämän päivä nuorille, mainitsee tutkija Ilari Taskinen. (Jonne Renvall/ Tampereen yliopisto)

Ilari Taskinen, tutkijatohtori Kokemuksen historian huippuyksiköstä Tampereen yliopistosta, on kirjoittanut aiheesta vahvaksi lukukokemuksesi sivu sivulta kasvavan tutkielman. Hänen teoksensa, Terveiseni täältä jostakin, on vuosien antaumuksellisen työn tulosta, selkeä ja lukijaystävällinen tietokirja, joka rikastuttaa osaltaan suomalaisuuden sotavuosien tuntemusten kartoitusta.

– Nuoret miehet etsivät rakkautta, ja sadat elleivät tuhannet sotilaat ja naiset löysivätkin sen kirjeiden kautta. Suhteita ei kuitenkaan määritellyt vain seksuaalisuus. Kirjeiden keskiössä oli ystävyys, joka oli aikaudella miesten ja naisten välillä poikkeuksellista, Taskinen kirjoittaa uudessa teoksessaan.

Miehet ja naiset kohtasivat toisensa kirjeiden syvässä yksityisyydessä, salaisten sanojen valtakunnassa.

Suomalaisten viime sotien aikaisista kirjeistä on julkaistu vuosikymmenten aikana useitakin kirjoja. Taskisen teos poikkeaa näistä edukseen todennäköisesti muun muassa laaja-alaisuudellaan. Terveiseni täältä jostakin on hallittu tieteellinen ja kirjallinen kokonaisuus alkaen kenttäpostin synnystä ja päätyen tilanteeseen, kun sotilaiden perilliset löytävät ullakolta ”kadonneet ” kirjeet ja pääsevät tutustumaan syvällisemmin sota-ajan kuohuviin tunteisiin.

Kohtalonvuosien kirjeet, nuo hartaasti odotetut tervehdykset ja sydämensykkeet, ovat monimerkityksisiä, tunteellisia, kiehtovia, aitoja. Taskinen tähdentää, että kirjeenvaihtoon liittyi usein myös salattua mystiikkaa. Kirjeystävät eivät tunteet toisiaan, eikä kukaan päässyt seuraamaan tai arvottamaan heidän kanssakäymistään. Miehet ja naiset kohtasivat toisensa kirjeiden syvässä yksityisyydessä, salaisten sanojen valtakunnassa.

– Monet ovat kokeneet oppineensa tuntemaan vanhempansa kunnolla vasta kirjeissä, Taskinen kirjoittaa.

Hän tähdentää, että suomalaissotilaiden kirjeverkostot olivat laajoja Suomen sodissa 1939–1945. Miehet eivät kirjoittaneet vain kotiin perheilleen tai rakastetuilleen. Jatkosota oli pitkä varsinkin asemasotavaiheessa, ja kirjeitä saivat myös muualla rintamalla taistelleet ystävät ja tutut, aseveljet. Miesten keskinäiset viestit ovat paljolti olleet tyystin unohduksiin jäänyttä, tutkimatonta sotahistoriaa, mutta Taskisen kirjassa tämäkin puute korjaantuu.

Miesten välinen sotavuosien kirjoittelu oli kuitenkin melko vähäistä, koska kirjeenvaihtoa pidettiin yleisesti epämiehekkäänä ja se oli ristiriidassa miesten itsenäisyyden ihanteen kanssa. Nuoret miehet eivät juurikaan olleet kirjoitelleet toisilleen ennen sotia, eikä uutta viestintätapaa ollut mitenkään helppo omaksua tuosta noin.

Ilari Taskisen teoksen pääaineisto on koottu Tampereen yliopiston Kansanperinteen arkiston sota-ajan kirjekokoelmasta, joka käsittää yli 70 000 kirjettä. Lahjoituksia arkistoon on saatu tähän mennessä jo yli 550 ihmiseltä. Tilastoja kirjeiden kirjoituspaikoista ei ole, mutta Taskisen mukaan itäsuomalaisia kirjeitä on kyllä joukossa iso pino. Eniten kirjeitä on luonnollisesti Tampereelta ja sen lähialueilta, mistä kirjeitä on ollut helpointa tuoda arkistoon.

Näiden arvokkaiden dokumenttien kautta tavalliset suomalaisetkin pääsevät osaksi kansallista tarinaa – eivät vain joukkoja johtaneet kuuluisat kenraalit ja valtiovallan ruorissa häärineet päättäjät ja ammattipoliitikot. Sota-ajan kirjeiden kautta myös naiset saavat äänensä kuuluville.

Kansanperinteen arkisto Tampereen yliopistossa ottaa yhä vastaan sota-ajan kirjeitä. Tutkimus jatkuu. Kuva kohtalonvuosilta täydentyy.

Kuvassa kirjoitetaan kirjeitä kotiin välirauhan päivänä III JR 7:n lohkolla. (SA-kuva) Sot.virk. U.Laukka

Kenttäposti tuli perille karuissakin oloissa. Kuvassa postin lajittelua. (SA) TK-Uomala

Kenttäposti on saapunut sairaalaan. Kesäkuu 1942. (SA-kuva) Sot.virk. Esko Suomela

Kenttäposti takkuili aluksi

Kenttäposti ei toiminut Suomessa alkuun kitkattomasti. Sen toimintaa ei ollut harjoiteltu riittävästi, eikä liioin osattu ennakoida suomalaisiin syksyllä 1939 iskenyttä valtaisaa kirjoitusvimmaa.

Kirjeet, nuo hartaasti kaivatut viestit kotiväeltä ja kirjeystäviltä, saattoivat seikkailla matkalla siellä jossakin useita viikkoja. Kirjeitä, kortteja ja paketteja myös katosi matkan varrella, mikä aiheutti kovaa ärtymystä. Villasukat ja lisämuona jäi monelta sotilaalta rintamilla saamatta.

Kenttäpostin kulkuun ei liittynyt kuitenkaan erityisesti Itä-Suomea koskevia ongelmia. Talvisodassa kenttäpostin ongelmat olivat varsinkin sodan alkumetreillä hyvin yleisiä koko maassa johtuen paljolti lähetysten kuormittumisesta.

– Ongelmia syntyi, koska posti kulki Pieksämäellä sijainneen ainoan keskuskenttäpostikonttorin kautta, sanoo tutkija Ilari Taskinen, jonka tutkimusretki sota-ajan kirjeiden parissa alkoi jo opiskeluvuosina Tampereella 2010-luvun alussa.

Talvisodan riehuessa keskuskenttäpostikonttoreita saatiin kumminkin perustettua isompiin kaupunkeihin ympäri maata ja postinkulku parani heti huomattavasti.

– Jatkosodassa kenttäposti oli sitten jo paremmin valmistautunut sotilaiden suureen kirjoitusintoon ja postikin kulki jouhevammin.

Suomalaiset kävivät sotaa oman maan kamaralla tai läheisessä Itä-Karjalassa, ja kenttäpostin kehittyessä kirjeet kulkivat rintamalta kotiseudulle muutamassa päivässä. Tämä innoitti sota-ajan ihmisiä rustaamaan kirjeitä entistä ahkerammin.

Kenttäpostijärjestelmän toimivuutta testataan Suomessa säännöllisesti harjoitusten yhteydessä.

Ilari Taskinen: Terveiseni täältä jostakin. Suomalaissotilaiden kirjeenvaihto talvi- ja jatkosodassa. 287 sivua. Gaudeamus 2024.

Aarne Karjalaisen suunnittelema postimerkki sotien ajalta. Karjalainen oli Kirvussa Kannaksella syntynyt graafikko, joka suunnitteli myös seteleitä. (Postimuseo)