Keväällä 2022 haastattelin tutkimusta varten eri puolilla maata asuvia, eri-ikäisiä ja erilaisista taustoista tulevia suomalaisia. Kysyin, millaisia ajatuksia Venäjän Ukrainassa aloittama suurhyökkäys heissä herätti. Moni haastateltava kuvasi sodan alkamista shokkina. He kertoivat viettäneensä ensimmäiset päivät ja viikot etsien tietoa eri medioista. Ihmisiä kiinnosti, mitä Ukrainassa tapahtui, miten maailmalla sotaan reagoitiin sekä millaisia vaikutuksia sodalla on Suomen tulevaisuuteen.

Tämä ei yllätä, sillä kriisiaikojen median käyttöä koskeva tutkimus osoittaa, että uusissa ja epävarmoissa tilanteissa ihmiset hakeutuvat usein median äärelle. Oman tutkimukseni haastateltavat kertoivat, että Ukrainan sodan alussa tiedonhankinta lisäsi hallinnan tunnetta sekä ymmärrystä sodan syistä ja merkityksestä.

Samalla moni haastateltava tunnisti, että uusi tieto myös ahdisti, ja että sen avulla saavutettu turvallisuuden tunne oli osin valheellista. He kertoivat lukevansa mielellään uutisia, joista tulee turvallinen olo. Pelottavia uutisia haluttiin välttää, minkä vuoksi median seuraaminen vinoutui. Lisäksi haastateltavat arvelivat, että somea seuratessa saattaa alkaa kuvitella itsensä asiantuntijaksi asioissa, joita ei oikeasti tunne tai ymmärrä. Harva somettaja on viikossa valmis sotilasasiantuntija tai maailmanpolitiikan ekspertti. Raja koulutuksen ja kokemuksen avulla hankitun asiantuntemuksen sekä somea seuraamalla saadun ohuen perehtymisen välillä on hämärtynyt.

Tietoon ja tietämiseen liittyvien tunteiden kanssa on siis opeteltava tulemaan toimeen.

Nykyään puhutaan paljon kyberturvallisuudesta ja informaatiouhkista, jotka liittyvät tiedon, tietojärjestelmien ja laitteiden turvallisuuteen verkkoympäristössä. Monet muut tietämisen pulmat jäävät vaille riittävää huomiota. Kriisitilanteessa tieto voi olla esimerkiksi pelottavaa, helpottavaa, ristiriitaista tai lamauttavaa. Syntyy halu sulkea silmät ja keskittyä omiin asioihin.

Yhteiskunnallinen osallistuminen ja päätöksenteko kuitenkin vaativat, että tiedotusvälineitä seurataan. Tietoon ja tietämiseen liittyvien tunteiden kanssa on siis opeteltava tulemaan toimeen. Tarvitaan ymmärrystä siitä, miten tiedon kanssa eletään, ei vain tietojärjestelmissä, vaan inhimillisenä, arkisena kokemuksena.

Moni kertoi hakeutuneensa mukaan tutkimukseeni, koska se tarjosi mahdollisuuden jakaa ajatuksia tärkeästä ajankohtaisesta aiheesta. Ihmiset kaipasivat tilaisuuksia keskustella ja näin vahvistaa ymmärrystään sodan eri puolista. Moni kertoi, ettei heillä ollut lähipiirissään ketään, jonka kanssa pohtia näitä kysymyksiä.

Toisaalta ne, joilla oli mahdollisuus jakaa ajatuksiaan läheisten tai tuttavien kanssa, korostivat kohtaamisten merkityksellisyyttä. Verkkokeskustelut ja median seuraaminen eivät haastateltavien mukaan poistaneet tarvetta kasvokkaiseen vuorovaikutukseen.

Verkossa moni koki itsensä suojattomaksi ja alttiiksi häirinnälle. Omien ajatusten avaaminen muiden arvioitavaksi vaatii luottamusta vastapuolen haluun kuunnella, mitä sanotaan, sekä kykyä kohdata erilaisia ajatuksia rakentavassa hengessä. Näistä on valitettavasti puute monissa verkkoympäristöissä.

Tärkeä yhteiskuntapoliittinen kysymys on, kuinka tarjoamme eri-ikäisille ihmisille tukea tiedon vastaanottamiseen ja käsittelyyn. Journalistisella medialla on tässä iso rooli. Kyse on kuitenkin laajemmin yhteiskuntamallistamme. Missä määrin vuorovaikutus Suomessa rakentuu verkon varaan? Onko meillä aikaa kohdata toinen toisemme ja luoda tilaa turvalliselle ajatustenvaihdolle?

Kokemusten jakaminen ja kasvokkaiset kohtaamiset ovat tärkeitä yksilöiden ja yhteisöjen hyvinvoinnille. Lisäksi ne ovat tekoja kansallisen ja inhimillisen turvallisuuden eteen.

Tiina Sotkasiira

yhteiskuntapolitiikan apulaisprofessori Itä-Suomen yliopistossa