Sukellus Venäjän hulluun 90-lukuun suomenkielisen Petroskoin Kansallisen Teatterin näyttelijänä vailla kielitaitoa oli kova koulu. Se opetti välillä karullakin tavalla nuoren miehen pysymään pinnalla itänaapurimme yhteiskunnassa ja kulttuurissa. Niiden oppien varassa hän ehti tehdä reilu 20 vuotta ylirajaista yhteistyötä monissa merkeissä.

Katsomossa Joensuun Pakkahuoneella oli valtaosin sukupolvea, joka oli muodostanut suhteensa itään jo Neuvostoliiton aikana. Tarinan edetessä yleisöstä aisti, miten näyttelijän lavalla kuvaamat itärajan takaiset riemut ja riesat olivat yhteisiä kokemuksia.

Toisenlainen vastikään kuulemani esitys liittyen Venäjään oli Pohjois-Karjalan rajavartioston komentajan, eversti Matti Pitkäniityn katsaus rajan tilanteeseen. Karttoja, tilastoja ja lukuja, mutta vaikuttavia nekin yhtä kaikki. Suomi rakentaa monin tavoin itseään kestämään Venäjältä tulevaa uhkaa. Nyt tässä työssä ovat mukana myös poliittiset ja sotilaalliset liittolaisemme. Pitkäniityn puheen sanoma kokonaisuudessaan oli karu, mutta tylyä lohduttavuutta viestiin toi, että olemme varautuneet myös pahimpaan.

Pitkäniityn esityksen luvuista näki myös sen, että itäinen Suomi ehti Neuvostoliiton romahduksen jälkeen rakentua elinkeinoissaan paljolti avoimen rajan varaan. Kaikkea kulki rajan yli koko ajan kasvavia määriä. Vuonna 2013 huolenaiheena oli, että näkyvissä olevan viisumivapauden myötä ei raja-asemien kapasiteetti riittäisi. Moni investointi tehtiin tehtiin venäläisen raaka-aineen, matkailun tai ihmisten varaan.

Nyt rajan yli kulkee enää joitakin junia, jotka kuljettavat pakotteiden ulkopuolisia lannoitteita ja nikkeliä. Avoimen rajan varaan rakennettu rajaseutu on lujilla. Työttömyys, investointien vähyys ja muutenkin heikko taloustilanne kurittavat Itä-Suomea. Tuulivoima on vihreän siirtymän perustekijä, jota itäisessä Suomessa voi ainakin toistaiseksi olla hyvin rajoitetusti tutkavalvonnan takia. Tälläkin tavalla idän uhka koettelee rajaseutua.

Rajan sulkemisen myötä ylirajainen elämä muuttui vähintään äärettömän hankalaksi.

Avoimen rajan aikana myös monen ihmisen elämä ehti muuttua ylirajaiseksi. Suuntaan ja toiseen syntyi työsuhteita, ihmissuhteita ja perheitä. Rajan sulkemisen myötä ylirajainen elämä muuttui vähintään äärettömän hankalaksi. Lähimmät tavallisia ihmisiä yli päästävät rajanylityspaikat sijaitsevat Norjan rajalla pohjoisessa ja Narvassa, Virossa.

Täällä elävät venäläiset ovat jääneet historian rattaiden väliin. Kahden kotimaan elämä ei enää ole mahdollista. Rajan takana tavoittamattomissa ovat sukulaiset, pankkitilit ja kaikki muutkin hetki sitten käden ulottuvilla olleet asiat. Miespuolisilla vierailu synnyinmaassa voi muuttua ikuiseksi sotaretkeksi Ukrainaan. Vapaassa Suomessa äänensä Putinin diktatuuria tai sotaa vastaan korottaneille voi kotimaa tilaisuuden tullen antaa palkkioksi vankilatuomion.

Kun Munnen esitys loppui, pyyhki yleisössä useampikin silmäkulmiaan. Katsomossa leijui tunne siitä, miten Putinin julmaksi hiipinyt diktatuuri ja sen aloittama sota oli vienyt meiltä tuntemamme Venäjän. Surimme sitä yhdessä. Tätä muistotilaisuusmaista tunnelmaa vahvisti vielä se, että Munne asettui aplodien jälkeen yleisön eteen, sanoen jäävänsä siihen hetkeksi jakamaan muistoja.

Niitä riittikin. Myös minulla. Ikäänkuin olisimme yhdessä muistelleet vainajaa, mitä kaikkea elämä hänen kanssaan tarjosi. Venäjä, jonka tunsimme, oli ennakoimaton, rasittava, jännittävä ja aina kiehtova. Muistoja ei kaunisteltu, mutta silti ne olivat rakkaudentäyteisiä.

Mutta silti ne olivat nimenomaan muistoja, eivät enää meidän elämäämme. Venäjä, jonka tunsimme, on meille kuollut. Pakko on kuitenkin uskoa, että jokin päivä voi raja taas olla turvallisesti auki ja elämä virrata sen yli kumpaankin suuntaan entiseen malliin. Me vain tuskin ehdimme nähdä sitä.

Janne "Rysky" Riiheläinen