Pikitien reunalla, aivan asfaltin ja penkereen kohtaamispaikassa hehkuu yksinäinen villiruusun kukka. Karumpaa ja epäkiitollisempaa kasvupaikkaa ei totisesti ole olemassa. Tien pölyt, pakokaasut ja kaikenlaiset saasteet ovat himmentäneet sen hehkuvan ruusunpunan. Mistä se saa kasvuvoimansa? Mihin sen juuret ovat kiinnittyneet? Mistä se saa virvoittavan vesipisaransa?

Tunnen sinut, villiruusu. Joka kesä kohtaamme toisemme tässä pitkän suoran tien päättymiskohdassa. Vuosia ja vuosikymmeniä olet kukkinut minulle, kun kuljen työmatkaani edestakaisin. Joka kesä kerrot uuden tarinan, mielialastani riippuen. Sinulla ei ole omia sanoja, sanat tulevat minun sisältäni. Minun kauttani kerrot tarinasi tänäkin kesänä. Kuumana hehkuvana suvena, joka herättää kenet vaan puhkeamaan kukkaan.

Olen monesti miettinyt, mikä on se voima, jolla pysyt hengissä? Onko kesäinen tienvarsi kukkaanpuhkeamisen paikka? Miksi et juurtunut lehtevään lehtoon, virvoittavan lähteen vierelle? Sieltä sinut olisi löytänyt ehkä nuori neitonen elämänsä keväässä. Ei työn ja huolien rasittama, vanheneva nainen, niinkuin minä. Lakastuva ihmiselämä, jolla ei ole enää voimia kukkia. Mutta eikö karukin kasvualusta anna siihen mahdollisuutta? Jokin salattu intohimo, joka kasvattaa sinunkin vartesi tien pölyyn?

Minun kauttani kerrot tarinasi tänäkin kesänä.

Harmaan tomun peittämien terälehtiesi suojassa kasvaa nuppu, jota suojelet kuumuudelta, pölyltä ja kuolettavilta saasteilta. Olet verhonnut sen vihreiden peitelehtien sisään ja antanut sille mahdollisuuden elää ja kehittyä. Kierrät vartesi aina auringon paahteen mukana suojaten syntyvää kuumuudelta. Kaiken yökasteen annat suojatillesi. Jokaisen virvoittavan vesipisaran taltioit vartesi soluihin raviten kasvavaa nuppua. Niin sinä teet, villiruusu. Uhraat kauneutesi ja hehkuvan ruusunpunasi tuolle elämän ihmeelle.

Onko tämä kuuma kesä viimeinen, jolloin sinä vielä pystyt kukkimaan? Miksi ei tule sadetta, joka kirkastaisi viimeisen hehkusi? Uskallatko elää vielä myöhäisen jälkikesäsi tässä tien reunalla? Et sinä uskalla, villiruusu. Tehtäväsi on täytetty, kun nuori nuppu puhkeaa kukkaan. Niele vain pöly ja saasteet, verhoudu niihin. Niin me teemme, me karun tienvarren kasvatit. Keräämme kaiken ruman ja likaisen terälehdillemme ja suojaamme nuppujamme. Mistä tuo kirkas pisara pusertui tomun keskelle? Sinunko vai minun on tuo kyynel? Vai meidän molempien, villiruusu?

– Mummo, kato miten ihana!!! Otetaanko se kotiin maljakkoon?

– Ei, annetaan sen kukkia siinä rauhassa. Kerran vielä, villiruusu, ennenkuin vartesi katkaistaan ja terälehtesi kuolevat. Juuristasi versoo kuitenkin uusi elämä kesän jälkeen. Uusi yksinäinen villiruusu kulkijain lohduksi.

Lisbet

Kirjoitus on julkaistu Pohjois-Karjala-lehdessä vuonna 1994.

---

Lehtemme pitkäaikainen pakinoitsija Liisa Tolvanen kuoli 23. syyskuuta 2025. Siunaus on toimitettu 11. lokakuuta 2025.