Ylen uusi audiodraama, ”Jussi Halla-aho – kylmä peli”, ponnahti Areenan podcastsuosituksiin. Ihmetyin: Onhan biofiktion päähahmo, Jussi Halla-aho, yhä eturivin poliitikko sanan jokaisessa merkityksessä.

Mutta mikä teki Halla-ahosta laitaoikeiston johtotähden? Millaista on nuivan akateemikon kotielämä kulissien takana? Näitä kysymyksiä tämä audiodraama raottaa.

Alkuun on pakko suitsuttaa Yleä erinomaisesta audiototeutuksesta: Podcastin äänenlaatu oli huikea. Laadukkaat ääniefektit suorastaan hämmensivät metsässä möngertävää meikäläistä. Säikähtelin milloin raitiovaunun kirskuntaa, milloin sivullisten setämiesten tarinointeja. Tilaäänen luova käyttö oli mieleenpainuvampaa kuin aiemmassa ”Sanna Marin – miljoonat seuraa” -draamassa.

Tästä pätkästä ei kuitenkaan löytynyt sisällöllisiä yllätyksiä. Kuulija sukeltaa teini-Jussin muusikkokapinaan, ensirakastumiseen ja poliittiseen heräämiseen. Tästä seuraa looginen ja hyvin lineaarisesti kuvattu urakehitys yliopistolta bloggariksi, kaupunginvaltuutetuksi ja valtakunnanpolitiikkaan.

Jussi Vatasen oivallisesti äänittämä henkilöhahmo puhuu sarjan varrella paitsi muille hahmoille, myös itselleen. Sisältö on paikoin rankkaa, sillä matkalta löytyy roima annos rasismia, eikä päähenkilön rotuoppiteorioitakaan ole silitelty siistimpään muotoon.

Tarina kertoo pitkäjänteisyyden voimasta ja muistuttaa, että äärioikeistolainen retoriikka on pesiytynyt poliittiseen arkeen vuosikymmenten työllä.

Perussuomalaisten sisäiset valtataistot alkavat sarjan edetessä kuplia. PS:n ja Sinisten mitoosi on draaman huippukohta, jota käsitellään useammassa jaksossa todella elävästi. Hannu-Pekka Björkmanin lupsakasti äänittämä Timo Soini on hauskaa kuunneltavaa, mutta Halla-aho-kehystyksessä hän saa täyden narsistin roolin.

Välillä kuulija saa rauhoittua Halla-ahojen kotona. Salkkareista tutun Nora Rinteen esittämä Hilla-vaimo ei ole mikään harmaa eminenssi – hänestä rakennetaan vaitelias ja uskollinen kumppani päähenkilölle. Melko sympaattista rakkaustarinaa vain varjostaa Jussin salasuhde, joka kuvaillaan lähinnä sydäntäsärkevien innuendojen sarjana.

Isot tunnekuohut värittävät koko kertomusta. Näistä tunteista kasvaa Halla-ahon poliittinen perintö – perintö, joka näyttäytyy varoittavassa valossa, kun päähenkilö tiivistää: ”Minä olen pysynyt tyylikkäästi paikallani, mutta maailma on liikkunut minun suuntaani.”

Kylmä peli on suositeltava sarja jokaiselle politiikan penkkiurheilijalle. Tarina kertoo pitkäjänteisyyden voimasta ja muistuttaa, että äärioikeistolainen retoriikka on pesiytynyt poliittiseen arkeen vuosikymmenten työllä.

Päätellä saattaa, että vastavoimilta vaaditaan kovia ponnisteluja viestinnällisten pikavoittojen sijaan.

Arvosana: 4/5

Lauri Kaunisaho