Kun ongelmat kasautuvat, vastaus on yhä useammin vuodeosasto, päivystys tai erikoissairaanhoito. Samalla unohdetaan se, mikä olisi sekä inhimillisesti että yhteiskunnan kannalta kestävin ratkaisu: ennaltaehkäisy, kuntoutus ja arjessa pärjäämisen tukeminen.

Ikäihmiset ovat edelleen liian usein hoidossa siellä, minne he eivät kuulu. Terveyskeskusten vuodeosastoilla ja erikoissairaanhoidossa on ihmisiä, joiden todellinen tarve ei ole akuutti sairaanhoito vaan toimintakyvyn ylläpito, kuntoutus ja turvallinen arki. Tämä ei palvele ikäihmisiä – eikä vapauta resursseja sinne, missä niitä todella tarvitaan.

Muistisairaudet ovat nousseet yhdeksi ikääntymisen keskeisimmistä haasteista. Jopa puolet yhteisöllisen asumisen asukkaista on muistisairaita, mutta palvelut, osaaminen ja rakenteet eivät vastaa tätä todellisuutta. Alueelliset erot ovat suuria, ja liian monessa paikassa vaikeasti muistisairaat ihmiset elävät ympäristöissä, jotka eivät ole heille turvallisia tai inhimillisiä. Tämä kuormittaa myös henkilöstöä ja heikentää hoidon laatua.

Muistisairaudet ovat nousseet yhdeksi ikääntymisen keskeisimmistä haasteista.

Samaan aikaan kotihoito ei kanna. Vain noin puolet iäkkäistä asiakkaista kokee saavansa riittävästi hoitoa, ja suunnitellut käynnit jäävät usein toteutumatta. Kun julkinen tuki pettää, vastuu siirtyy omaisille. Omaishoitajat venyvät jaksamisensa äärirajoille 24/7, usein ilman riittävää tukea tai lepoa. Uupumus näkyy lopulta raskaampina palvelutarpeina ja inhimillisenä kärsimyksenä.

Ratkaisuja on esitetty, kuten omaishoidon tuen valtakunnallisia myöntämisperusteita. Ne ovat tarpeellisia, mutta eivät yksin riitä. Hyvinvointialueiden väliset erot kertovat, että järjestelmä ei ole yhdenvertainen eikä kykene tunnistamaan ajoissa niitä, jotka ovat vaarassa pudota.

Yksi alihyödynnetty voimavara on järjestöjen ja yhdistysten työ. Monilla alueilla ne ovat jo ottaneet uudenlaista roolia ikäihmisten arjen tukemisessa: ehkäisemässä yksinäisyyttä, vahvistamassa osallisuutta ja tukemassa pärjäämistä ennen kuin ongelmat kärjistyvät. Tätä työtä ei pidä nähdä julkisen vastuun korvikkeena, vaan kumppanuutena, joka ansaitsee pitkäjänteistä tukea ja arvostusta.

Silti pelkät rakenteelliset uudistukset eivät riitä. Tarvitsemme myös asennemuutoksen. Ikääntyminen ei ole ongelma, vaan luonnollinen ja arvokas elämänvaihe. Tämä ymmärrys tulisi juurruttaa jo kouluihin: kasvatukseen, jossa ikääntyminen nähdään positiivisena, kunnioitettavana osana elämänkaarta – ei taakkana tai uhkana.

Samalla on aika siirtää katsetta pois pelkästä yksilön pärjäämisestä kohti yhteisvastuuta. Armollisuus itseä kohtaan ei saa tarkoittaa välinpitämättömyyttä toisia kohtaan. Ikäihmisten hyvinvointi ei ole vain julkisen sektorin asia, vaan koko yhteiskunnan mittari. Se kertoo, miten pidämme huolta niistä, jotka ovat rakentaneet tämän maan.

Ikääntyminen ei ole sairaus. Siksi sen hoitaminen pelkästään sairaanhoidon keinoin on väärä lähtökohta. Oikea-aikainen tuki, ennaltaehkäisy, kuntoutus, yhteisöllisyys ja arvostus ovat avaimia kestävään ratkaisuun – nyt ja tulevaisuudessa.

Lahja-Elina Vatanen

alue- ja kuntavaltuutettu, Tuupovaara