Tämähän tarkoitti sitä, että maan käyttöä koskevat kysymykset jäivät pääosin kuntien päätettäviksi, niin sanotut alistusviranomaiset, maakunnat ja ministeriöt eivät voi enää vaikuttaa kaavallisiin päätöksiin. Lieksassa tästä on pari tuoretta esimerkkiä, Kaarisilta jota jo puretaan sekä Kolin alueella Rintasenvaaran kaava, jota kohta toteutetaan. Kumpaankaan ei pystyneet niin sanotut asiantuntijatahot vaikuttamaan, joiden sana on perinteisesti painanut kaavapäätöksissä ”alistusviranomaisissa” esimerkiksi Museoviraston, joka on nähnyt kokonaisuuksien laajempia merkityksiä Kolin-maisemassa tai Kaarisillan historiassa.

Ratkaisevan auktoriteetin asemaan ovat nousseet kaupunginjohtaja sekä osuuskaupanjohtaja, joiden pitkän aikavälin taloudellista tietämystä voi kyseenalaistaa vain luottamushenkilöelimet, kaupunginvaltuusto tai osuuskaupan hallitus. Näiden johtajien arvopohja syntyy budjetti- tai kvarttaalitaloudesta, jossa vain talous on kaupunkilaisten tai osuuskaupan jäsenten hyvinvoinnin mitta. Vaikka he toimillaan olisivat historiaa, kansallismaisemia lopullisesti hävittäneet ja heidät sellaisina tultaisiin muistamaan, niin todelliset syylliset ovat päätökset siunanneissa luottamushenkilöelimissä, joiden kyky arvioida päätöksiä ja niiden valmistelua on kyseenalainen.

Pohjois-Karjalan maakuntastrategiaan on kirjattu, että parhaimmat kasvun edellytykset ovat ”matkailussa ja perustuotannossa”. Kysymys matkailussa kuuluu, että kehitetäänkö sitä eliitille luontoa, historiaa ja kansallismaisemaa tuhoten vai luonnon ehdoilla kaikelle kansalle historiaa ja kansallismaisemia kunnioittaen? Perustuotannossa kysymys on jalostusasteen nostamisesta, elintarvikkeiden jalostamisesta, puun käyttötapojen kehittämisestä ohi sellun ja bio-öljyn, jotka syövät luonnon monimuotoisuutta.

Läheisyysperiaate sellaisena kuin se Suomessa on alkanut toteutua on hallintokulttuurillemme vieras, se on sysännyt lausunto- ja valitusvastuuta niin sanotulle kolmannelle sektorille, yhdistyksille joilla ei voi korvata perinteisiä virallisia hallintomenettelyjä ja päätösten alistamista ylempien viranomaisten valvontaan. Yhdistyksillä on epäilemättä valvontakykyjä, mutta ei taloudellisia resursseja selvitä tehtävistä. Tämä on ollut säästämistä, ”byrokratioiden purkua”. Yliopistot voisivat tulevaisuudessa olla voimavara, joilta tieteellisiä lausuntoja tulisi pyytää kun kansakuntamme historiallisia näkymiä punnitaan?

Luontorikasta Juhannusta

Hannu Ikonen

Lieksa