Nykyään peilaan sitä myös vihdoinkin valmistuneeseen lopputyöhöni, joka käsittelee Ruunaan kansallispuistohankkeen kariutumiseen johtaneita syitä 1970–1980-luvuilla sanomalehti Karjalaisen silmin. Tutkielmani ajanjaksosta on kulunut puoli vuosisataa, ja ihmisten ymmärrys luonnonsuojelun tärkeydestä on tänä päivänä aivan toista luokkaa. Luonnonsuojeluhalukkuus ei ole kuitenkaan valunut päättäjiin. Tai sitten suomalaiset ovat luonnonsuojelijoita enemmän paperilla kuin käytännössä.

Viime viikolla satuin lukemaan sekä Lieksan lausunnon Metsähallituksen Etelä-Suomen luonnonvarasuunnitelmaan että Lieksan ja Juuan ilmoituksen uudesta Kolin ja Pielisen Karjalan ”Myyttinen Suomi” -matkailubrändistä.

Taloudellinen riippuvuus metsätaloudesta ei katkea brändikampanjalla.

Lausunnossaan Metsähallitukselle Lieksa edellytti alueellaan olevien valtion talousmetsien voimakkaampia hakkuita alue- ja valtiontalouden vahvistamiseksi. Metsähallituksen hallinnoimat luonnonsuojelu- ja moninaiskäyttöalueet, Koli, Patvinsuo ja Ruunaa mainittiin vain nimeltä. Myös ikiaikainen kaupunki-maaseutu-vastakkainasettelu nousi esiin: ainoastaan hyödynnettävästä maisemasta elävillä on sananvaltaa. Toisella kädellä kuitenkin bränditoivotettiin nämä äänivallattomat kaupunkilaismatkailijat tervetulleiksi etsimään myyttistä Suomea (ja tuomaan rahaa alueelle).

Eikö kukaan muu näe tässä ristiriitaa? Enkä syytä tästä lieksalaisia. Ristiriita on ymmärrettävä – se on yhtä syvä kuin historiallinen. Koko suomalainen yhteiskunta on rakennettu metsien hyötykäytön varaan. Taloudellinen riippuvuus metsätaloudesta ei kuitenkaan katkea brändikampanjalla – tai peitä sitä. Joten voisiko näiden ristiriitaisten viestien äärelle pysähtyä: haluamme luonnon tuottavan matkailutuloja, mutta samalla painopisteemme on metsien hyödyntämisessä metsätaloudelle. Haluamme matkailijoiden löytävän myyttisen Suomemme, mutta emme halua heidän lausuvan alueista, joille me heitä houkuttelemme. Haluamme luonto- ja kulttuurimaisemamme olevan kansallisromantiikallaan houkutteleva elämysvaranto, mutta todellisuus on toimia yhä intensiivisemmin puuvarantona.

Joko palautamme Lieksan elonkirjolle ja maisemille ”myyttisten” esivanhempiemme sille antaman arvon tai profiloidumme rehellisesti luonnonsuojelun ja metsätalouden väliin. Jotta matka myyttiseen Suomeen, jossa metsä on muutakin kuin kuutioita voi alkaa, vaatii se päättäjiltä myös tekoja. Tarkkaa katsetta yli Kolin ja Pielisen.

Sari Oinonen-Vänskä

Itäsuomalainen luontoa hengittävä muuttolintu