Tuota lehden numeroa ei kuitenkaan enää julkaista. Vuonna 1906 Rajavahti-nimellä Sortavalassa perustettu, monen vaiheen ja nimenmuutoksen jälkeen lopulta Itäsuomalaisena ilmestynyt viimeinen alueellinen työväenlehti on haettu konkurssiin torstaina 30.4. Kolumnia kirjoitan nyt silti, koska sydänverellä tehdyn työn epäonnistuminen tällä tavalla on johonkin purettava.

Vuonna 2024 tehty uudistus, jossa niin lehden nimi, sisällöt kuin visuaalinen ilme pistettiin uusiksi, herätti kiinnostusta ja sai kiitosta. Uusia ja uudenlaisia tilaajia tuli kyllä. Lehden aiempi tilaajakanta hupeni kuitenkin kiihtyvällä tahdilla, kun maanpäällisten medioiden seuraamisen aika kultakin vuorollaan loppuu. Kun samaan aikaan kustannukset aina vain nousivat, kävi yhtälö lopulta mahdottomaksi.

Aivan ensimmäistä muistikuvaani silloisesta Pohjois-Karjala-lehdestä en osaa edes nimetä; niin kiinteä osa lehti oli lapsuuttani. Vietin päiväkoti-ikäisenä paljon aikaa äitini isän Arvo Heiskasen kanssa. Aika monesti kävimme hoitamassa kaikenlaisia asioita lehden toimituksessa Pamilonkadulla silloisen päätoimittajan Sakari Tahvanaisen luona. Parasta oli tietysti se, kun sai painosta askarteluaineksia, kuten tyhjiä tarroja, joihin voi itse piirtää. Ne olivat niin suuria aarteita, että tallessa ovat edelleen. Joskus aikuisiällä kävi sattumalta ilmi, että omat vanhempani eivät edes tienneet tästä lapsuudestani toimituksen käytävillä.

Suomen mediakentältä on jälleen vaiennut yksi ääni.

Vuosi saattoi olla 1984, kun pääsin itse tiettävästi ensimmäistä kertaa lehden sivuille. Toimittaja oli ollut tekemässä juttua jostain talosta, jossa käytössä oli kaksi lämmitysmuotoa. Ennen jutun laatimista oli jossain keskustelussa tullut esiin, että meilläpä oli kolme – öljy, sähkö ja puu – joten haastateltavaa vaihdettiin lennosta. Patsastelin asiantuntevan näköisenä isän vieressä pannuhuoneessa otetussa kuvassa.

Isäni nimimerkin takaa Pohjois-Karjalassa julkaistut kolumnit ehdittiin onneksi koota kirjaksi ennen hänen kuolemaansa. Lehden ansiosta isän klassikkojutut ja vakiovitsit ovat tallessa jälkipolville. Ehkä niputan omatkin kolumnini jonain päivänä kansien väliin.

Lehden historian viitta on harteillani raskas. Olen halunnut työskennellä median moniäänisyyden säilyttämiseksi mutta myös siksi, että edeltä menneiden muisto velvoittaa. Lehti selvisi vuoden 1918 tapahtumista. Se selvisi siitäkin, että talvisodassa kaikki jäi rajan taakse. Mutta median murroksesta, keskittymisestä, perinteisten medioiden aseman horjumisesta ja ylipäätään toimintaympäristön pirstaloitumisesta se ei enää selvinnyt. Suomen mediakentältä on jälleen vaiennut yksi ääni. Maisema on taas yhtä lehteä karumpi, yhtä näkökulmaa kapeampi.

Veera Hämäläinen

Kirjoittaja on Osuuskunta Kansan Vallan varapuheenjohtaja