Maija on 29-vuotias. Hän on hyvä työssään. Hän on se, joka hoitaa, opettaa ja pysyy kartalla silloinkin, kun karttaa ei ole. Hän tekee töitä määräaikaisena. Hän on ollut viidessä peräkkäisessä määräaikaisessa työsuhteessa, kolme–kuusi kuukautta kerrallaan.

Maijan kalenteri näyttää siistiltä, mutta siihen kätkeytyy jatkuva varautuminen. Joka kerta, kun sopimus päättyy, hän sitoutuu uuteen tehtävään ja uusiin ihmisiin. Hän selittää CV:ssä ”määräaikaisuuksia, sijaistuksia, hankkeita” – kuin elämä olisi jatkuvaa välitilaa.

Kun kysyn Maijalta, mitä hän suunnittelee elämässä, hän nauraa varovasti. ”Ensi viikkoa.” Sitten hiljaisuus. ”Tai no… ehkä syksyä, jos työt jatkuu.”

Määräaikaisuudesta on tullut instituutio, jonka ympärille rakennetaan käytäntöjä, perusteluja ja myös itsepetosta. Sitä sanotaan ”ketteryydeksi” tai ”joustoksi” vaikka moni työntekijä kokee sen turvattomuutena. Määräaikaisuuksia puolustetaan silloin, kun työ todella on luonteeltaan tilapäistä. Ongelma on, että määräaikaisuudesta on tullut oletus aloilla, joissa työn luonne ei ole tilapäinen, vaan pysyvä – vain Maijat vaihtuvat.

Epävarmuus kasvaa huonoista yöunista, vuokrasopimuksista ja pankkien lainalaskelmista. Se muuttaa kehon kemiaa, nostaa sykettä, kerää lihaksiin jännitteen, joka ei hellitä vapaapäivänä. Maija kertoo, ettei enää uskalla ostaa kuukausikorttia kuntosalille, ”jos työt loppuvat”. Toistuvat määräaikaisuudet eivät ole pelkkä työsuhteen muoto – vaan elämän rytmi, joka opettaa varuillaan oloa ja toiveiden minimointia. Kun elämä kapenee, Maija ja koko yhteiskunta menettää tulevaisuudenuskoa.

Epävarmuus kasvaa huonoista yöunista, vuokrasopimuksista ja pankkien lainalaskelmista. Se muuttaa kehon kemiaa, nostaa sykettä, kerää lihaksiin jännitteen, joka ei hellitä vapaapäivänä.

Tilastot puhuttelevat, kun ne saavat kasvot, Maijan kasvot: työteliäät, taitavat, iloiset. Hän kuuluu ryhmään, johon määräaikaisuudet keskittyvät: naisiin. Selitykset ovat tutut. Naisten työ on julkisella sektorilla, järjestöissä, koulutuksessa ja hoivassa. On oletuksia, nuorista naisista. He saattavat ”lähteä kohta äitiysvapaalle” tai ”muuttaa puolison perässä”. Nämä eivät tule laeista tai sopimuksista – ne lähtevät pienistä lauseista, sisäisistä varauksista, peukalon hienoisesta liikkeestä, kun valitaan työnhakijoita haastatteluun. Monelle nuorelle naiselle raskaus on kuin epävirallinen riski-indikaattori. Kuka saa asettaa aikataulun, mitä uskalletaan pyytää, missä kulkee toivon ja pelon raja.

Määräaikaisuuden psykologia kääntyy helposti itseä vastaan: ihminen alkaa selittää epävarmuutta omalla riittämättömyydellään. ”Jos olisin vielä parempi, saisin vakipaikan.” Työuupumus ruokkii tätä kertomusta: enemmän tunteja, enemmän näyttöä, enemmän kiitettäviä suorituksia. Silti joka sopimus alkaa alusta, nollasta. Jokainen palautejärjestelmä joutuu arvioimaan Maijan uudelleen, ikään kuin hänen kokemuksensa olisi projekti, ei historia.

Maijalla on toive omasta kodista ja perheestä, mutta kun elää 3-6 kuukauden jaksoissa on niitä vaikea toteuttaa. Hän on osa sukupolvea, jolle perinteiset siirtymät – vakityö, koti, perhe – eivät ole kadonneet, mutta ne ovat muuttuneet siirtyviksi. Määräaikaisuuden maailmassa suunnitelmat on kirjoitettava lyijykynällä, ja pyyhekumi on työnantajan kädessä.

Arjen tasapainosta on tullut yksilön suoritus, vaikka se on rakenteellinen kysymys. Yksilö voi säätää tapojaan, mutta hän ei voi yksin purkaa ketjutettuja määräaikaisuuksia, rekrytointikulttuuria tai budjettien vuosikiertoa. Kysymys kuuluu: kenen vastuulla on se, että työ ei syö muuta elämää? Jos vastaus on vain ”yksilön”, olemme ohittaneet vallan, jonka tehtävänä on jakaa aikaa, tilaa ja mahdollisuuksia.

Työelämän turva ei tarkoita, että mikään ei muutu. Se tarkoittaa, että muutokselle on reunaehdot ja polku. Että määräaikaisuus on poikkeus, ei sääntö. Että sijaisuuksista ja hankkeista voi kasvaa vakautta, jos työ on pysyvää. Että perhevapailta palaaminen on suunniteltu. Turva on myös tunnetta: tieto, että sinut nähdään ihmisenä, ei projektina. Turva on reiluutta, joka ei perustu pelkkään hyväntahtoisuuteen, vaan rakenteisiin.

Maija ei ole vain esimerkki. Hän on peili: määräaikaisuudet, raskaus- ja työsyrjintä, uupuminen, elämän suunnittelun vaikeus. Lainsäädäntö luo puitteet, mutta kulttuuri ratkaisee, miten ne toimii. Jos me todella arvostamme syntyvyyttä, yhdenvertaisuutta ja työssä jaksamista, meidän on uskallettava katsoa sinne, missä valta on arkista ja hiljaista.

Maijan tarina on kirjoitettu lyijykynällä. Meidän tehtävämme on antaa hänelle pysyvä tussi. Ei siksi, että elämä ei muuttuisi – vaan siksi, että kalenteriin uskaltaa piirtää syntymäpäiviä, lomia ja harrastuksia, täyttä elämää.

Niina Malm

kansanedustaja Imatralta
SDP:n 2.vpj