Tämä lupaus mitataan kaikkein kirkkaimmin siinä, miten kohtelemme ikääntyneitä – niitä, joiden harteille yhteiskunta on aikanaan rakentunut. Kuitenkin kyselyiden tulokset tuovat esiin, että jopa kaksi kolmasosaa suomalaisista ei luota vanhusten hoidon turvallisuuteen.

Julkinen keskustelu keskittyy henkilöstöpulaan, kustannuksiin ja tehokkuuteen. Ne ovat tärkeitä kysymyksiä tässä ajassa, mutta niiden alle ei saa hautautua se kaikkein tärkein: onko hoiva järjestetty niin, että se on ylipäätään enää mahdollista järjestää jatkamalla kuten ennenkin? Osaammeko rohkeasti mukautua aikaan ja tarpeisiin? Meillä on jo olemassa mahdollisuuksia ottaa käyttöön erilaisia hoivan muotoja, joilla vahvistetaan myös omaistaan hoitavien asemaa. Kysymys kuuluukin, että rohkenemmeko tarttua niihin? Uskallammeko muuttaa rakenteitamme riittävästi?

Hyvä ikääntyneiden hoiva ei ole suorite. Se ei ole täytetty tarkistuslista, kirjattu toimenpide tai optimoitu minuuttimäärä. Se on ennen kaikkea aikaa, läsnäoloa, jatkuvuutta ja kohtaamista. Se on sitä, että ihminen nähdään kokonaisena – elämäntarinansa, haavoittuvuutensa ja arvokkuutensa kokonaiskuvana.

Kun hoiva typistyy mittareiksi ja tuotantoluvuiksi, syntyy kuilu sen välille, mitä eettisesti kestävä hoiva edellyttää ja mitä arki mahdollistaa. Kuilu ei tarkoita vain rahaa tai resursseja. Se tarkoittaa sitä, että järjestelmä vaatii hoivaa, jota se ei itse mahdollista.

Tämän kuilun seuraukset eivät ole yksittäisiä poikkeamia. Ne muuttuvat rakenteiksi: henkilöstön vaihtuvuudeksi ja ikääntyneiden kokemaksi turvattomuudeksi. Vielä vakavampaa on se, että kuilu kuluttaa niitä ihmisiä, jotka hoivaa antavat.

Hoitajuus on ammatti, mutta se on myös kutsumus vastuuseen.

Hoitajuus on ammatti, mutta se on myös kutsumus vastuuseen ja rinnalla kulkijaksi. Se perustuu osaamiseen, etiikkaan ja inhimilliseen harkintaan. Kun hoitaja joutuu toistuvasti toimimaan ristiriidassa oman ammattietiikkansa kanssa – kiireen, resurssipulan tai jäykän ohjauksen vuoksi – syntyy uupumusta. Se ei ole heikkoutta eikä osaamattomuutta. Se on seuraus siitä, että työ tehdään järjestelmässä, joka ei tue hyvää työtä.

Hyvän hoivan puolustaminen on myös hyvän hoitajuuden puolustamista. Se tarkoittaa riittäviä resursseja, mutta myös luottamusta ammattilaisiin. Se tarkoittaa johtamista, joka kuuntelee arkea eikä ainoastaan raportteja. Se tarkoittaa sitä, että turvallisuutta ei tuoteta pelkällä kontrollilla, vaan vahvistamalla osaamista, yhteisöllisyyttä ja eettistä harkintaa.

Turvallisuus ei synny papereista, vaan ihmisistä. Todellinen turvallisuus syntyy siitä, että hoitajalla on mahdollisuus pysähtyä, kuunnella ja arvioida tilannetta kokonaisuutena.

Hyvinvointivaltion moraalinen mitta on sen kyky suojella ihmisarvoa. Ikääntyneiden hoivassa tämä tarkoittaa sitä, että ihminen ei ole kustannuserä eikä riski, vaan arvokas yksilö elämänsä viimeiseen hetkeen saakka ja sen jälkeenkin.

Kysymys on eettinen: rakennammeko järjestelmää, joka kestää ihmisten inhimillisyyden – vai järjestelmän, joka kuluttaa sen?

Hyvän hoivan kehittäminen on tulevaisuuden rakentamista. Se on investointi luottamukseen, ammattitaitoon ja yhteiskunnalliseen kestävyyteen.

Jos haluamme hyvinvointivaltion, joka pitää lupauksensa, meidän on varmistettava, että hoiva on kestävää – taloudellisesti, inhimillisesti ja moraalisesti.

Jokaisen hoivaa ja turvaa tarvitsevan on sitä saatava. Tämä tehdään mahdolliseksi vain vaikuttavilla muutoksilla; hoivan eettisen ja rakenteellisen muutoksen mahdollistamisella!

Sillä lopulta yhteiskunta, joka ei kanna heikoimpiaan, ei kanna itseään.

Sanna Kosonen

Terveydenhoitaja, Ikäosaamisen kehittäminen ja johtaminen, Yamk
Pohjois-Karjalan hyvinvointialueen valtuutettu ja hallituksen jäsen