Kesäpäivä rannalla – jätskiä, lämmintä hiekkaa, uimisen iloa. Mutta siinä missä lapset juoksevat rantaviivaa pitkin, me aikuiset juoksemme usein kahden maailman välissä: toinen jalka vedessä, toinen kännykässä. Ja juuri silloin voi tapahtua se, mitä ei saisi. Puhelin ei tapa, mutta huomion puute voi sen tehdä.

Tämä ei ole moralistinen sormi pystyssä -julistus. Pidä tauko siitä ryhmächatista, siitä videosta, josta et kuitenkaan muista kohta mitään. Koska lapsesi tarvitsee juuri nyt valvontaa – ja hän tai joku muu ehkä tarvitsee sinua pelastuakseen.

Ole sinä se silmäpari, joka näkee.

Lapsi ei huuda veden alla. Hän ei nouse käsi ojossa kuin Baywatchissa. Hän vain katoaa. Ja jos katseesi on ruudussa, huomaat sen ehkä liian myöhään. On kyse sekunneista. Ole sinä se silmäpari, joka näkee.

Ja kun jokin menee pieleen – tiedätkö mitä tehdä? Osaatko painella ja puhaltaa? Tiedätkö, missä lähin defibrillaattori on? Onko sinulla osaamista toimia vai jäätkö toivomaan, että joku muu hoitaa? Mitä jos se ainoa joku oletkin sinä? Ensiaputaidot eivät ole hätävara – ne ovat kansalaistaito.

Tämä kesä voi olla turvallinen. Mutta se vaatii meiltä katseen nostamista. Pois ruudusta, pois ajatusmelusta – ja kohti niitä, jotka meidän huomiota eniten tarvitsevat.

Laitetaan siis puhelin laukkuun, sydän valppaaksi ja jalat valmiiksi juoksemaan, jos tarve tulee. Ei siksi, että pelottaisi. Vaan siksi, että välitetään.

Rannalla ei tarvita supersankaria.

Tarvitaan vain joku, joka katsoo.

Sanna Kauppinen

Kaupunginvaltuuston puheenjohtaja

Iisalmi