Kaarina Naski

Romaani Armi Ratiasta, Marimekon perustajasta voi saattaa lukijan hämmennyksiin. Moniko olisi halunnut Armin pomokseen? Tai ystäväkseen?

Impulsiivinen, näkemyksellinen, kyllä, mutta samalla arvaamaton. Puheissaan usein riman alitse ja elämäntyylissään äärimmäisyyksiin menijä. Tarvitsi toisia ihmisiä ja oli kyllä valmis osoittamaan sen anteliaastikin, mutta myöskään hylkääminen ei tuottanut ongelmia – se vaati vain kepeän ranneliikkeen, siirron palapelissä. Mutta toisaalta. Kannattaa lukea rivin välitkin. Elämänkertaromaani kun kaipaa kunnon valotuksen. Ja sellaisen taitaa Raija Oranen.

Puheena oleva teos on Minä, Armi Maria R. (Otava 334 s.). Vuonna 1912 syntynyt Armi Airaksinen oli kauppiaan ja opettajan tyttö Koivistolta, vahvatahtoinen jo nuoresta, tavallisesta koulunkäynnistä vähemmän kiinnostunut, Taideteollisuuskeskuskoulusta, nykyisen TaiKin edeltäjästä kyllä sitten sitäkin enemmän. Hän valmistui tekstiilitaiteen puolelta, ja hänellä oli oma kutomo jo Viipurissa.

Upseerismies Viljo Ratiasta tuli vuonna 1935 Armin aviomies, ja nuoripari koki monien muiden samanikäisten suomalaisten kanssa maan tulossa olevat vaiheet kaikkineen. Karjalaisina jouduttiin evakkoon ja Viljo tietenkin pian maata puolustamaan eli niin kuin 1941 syntynyt esikoinen Ristomatti asian lapsenkielellään luonnehti: ”Iti ampuu lintamalla kaikki lyttät!” Liekö ollut etiäinen sille, että Viljosta tuli aikaa myöten sotilasarvoltaan everstiluutnantti.

Tulevaisuuden tekemiseen aviopuolisot panostivat joka tapauksessa yhdessä. Viljo kannusti ja toppuutteli Armia, ideoi ja omine avuineen myös pystyi vastaamaan odotuksiin. Ennen pitkää kankaiden valmistaminen ja painaminen oli mahdollista, pariskunta firman korkeimmissa pesteissä.

Armin into oli tuhdimpaa laatua kuin hänen itsevarmuutensa päätellen kirjasta löytyvästä toteamuksesta ”Minähän olin vain Airaksisen Armi kaukaa menetetystä Karjalasta, maalaistollukka, kyläkauppiaan honkkeli tytär, joka luuli itsestään liikoja - - - mutta kun minä halusin luoda, ja nimenomaan uutta ja suurta.”

Kerttu Mäntykivi, nainen Savitaipaleelta, oli lahja Ratioille. Hänestä tuli perheelle ankkuri, taloudenhoitaja, joka nimike kattoi sen minkä lupasikin, mukaan lukien huolenpidon lapsista ja tarvittaessa Armistakin.

Kohtalo asetti, niin kuin usein käy, muitakin oikeita henkilöitä päämäärätietoisten rinnalle oikeaan aikaan, ilmenee Orasen kirjasta. Tällainen oli yritykselle muotitaiteilija Riitta Immonen, jolla oli oma ateljee ja sen myötä tarvittavaa asiantuntijuutta. Pian puhuttiinkin myös Marimekon yhteydessä laajasti kuoseista, malleista ja kuvioista sekä langanlaihoista mannekiineista Kalastajatorpan näytöksessä.

Omaleimaisuus, erilaisuus, modernin luomisen riemu ja muinaisen kunnioitus yhdistettynä korkeaan laatuun, sellainen raivasi tietä maailmalle.

Laadulla kohti kansainvälistymistä

Erittäin tärkeässä roolissa olivat luonnollisesti suunnittelijat, Maija Isola, joka muistetaan ennen muuta Unikosta, sekä Vuokko Eskolin-Nurmesniemi, joka loi muun muassa Jokapoika -paidan. Isola viihtyi talossa 38 vuotta, Nurmesniemi puolestaan vuosikymmenen, kunnes perusti oman yrityksensä. Vuokko oli käynyt myös leikkuuopiston ja suunnitteli kuosien lisäksi vaatteiden malleja, jopa ompeli niitä itse. Koko Marimekon henkilökunta rupesi pukeutumaan oman firman vaatteisiin.

Omaleimaisuus, erilaisuus, modernin luomisen riemu ja muinaisen kunnioitus yhdistettynä korkeaan laatuun, sellainen raivasi tietä maailmalle. Armi itse rakensi esimerkillisesti Marimekon julkikuvaa. Ja auta armias, jos kaikki ei sujunut juuri hänen määräämällään tavalla. ”Minä tapan teidät möllit omin käsin!”, hän saattoi kirjan mukaan uhata.

Yrityksen kasvun ja kansainvälistymisen kannalta tärkeisiin henkilöihin kuului amerikkalainen arkkitehti Ben Thomson, joka sai Brysselin messuilla tuntuman suomalaiseen taideteollisuuteen ja Isolan kankaisiin. Pian Marimekko olikin Amerikassa.

Vähäisestä merkityksestä ei ollut se, että presidenttiehdokas Kennedyn rouva ihastui näihin asuihin. Ja kun John F. Kennedy sitten oli valittu presidentiksi, kauniin Jacqueline-rouvan kaunis asu herätti huomiota lehden kansikuvassa – se oli Vuokon suunnittelema vaaleanpunainen hellemekko.

Vetovoimaa ja ystävyyttä

Että edellä mainittu Thompson oli taidetuntemuksensa lisäksi vetovoimainen mies, siitä tuskin oli haittaa varsinkaan Armin silmissä. Lukuisten miessuhteiden merkityksellisyyden elämässään – tiettyä kaljupäistä hurmuria valtakunnan huipulta unohtamatta – tiesi lopulta vain asianomainen itse. Mutta tämäntyyppiset tositarinat ja juorut ovat ihmisten kesken mieluisia puheenaiheita, eikä kirjallisuuskaan syystä niitä vähättele, olipa sitten sankarina/ antisankarina mies tai nainen.

Poikkeusyksilöillä, jollainen Armi Ratia ehdottomasti oli, on usein samoja heikkouksia kuin ruohonjuuritasonkin ihmisillä. Samalla kenties päädytään pohtimaan, mikä ihmisluonnetta kunkin kohdalla muokkaa. Tämän tarinan kohdehenkilöllä oli traumaattinen muistikuva isän ankaruudesta, lapsena syyttä saamastaan selkäsaunasta, ja myöhemmin komplisoitunut suhde omiin lapsiinsa. Ihmissuhteita leimasi huomion haku, keskeisestä asemasta nauttiminen ja toisaalta joskus epäreilulta vaikuttava vallankäyttö.

Runsaalla ja kalliilla samppanjalla höystetty tiheään toistuva ison seurueen juhliminen johti velkaantumiseen muine, muunmuassa terveyteen vaikuttavine lieveilmiöineen huolimatta lähipiiriltä saaduista lukuisista varoituksista. Konkurssin partaalle sellainen tie johti, mutta aina löytyi pelastaja; riitti niin kekseliäitä pankkiherroja kuin luottamusta.

Samoin tarvittiin muutamaa ikiystävää, jollainen Armille oli lähinnä näyttelijä Tarmo Manni. Armi sai Tarmon viisaudesta usein lohtua, kuten kerran Sköldvikin tuvassa, kun mietittiin niinkin isoa asiaa kuin elämän tarkoitusta ja sitä, miten olla rohkeampi.

Ystävän neuvona oli: ”Ei helppoja ratkaisuja” ja ”Rohkeaksi joko synnytään tai opitaan”. Ja toisen kerran, kun Armi mietti, tappaisiko itsensä, vai mitä tekisi, Tarmo tyrmäsi uteliaisuuteen vedoten itsemurhan huonona ratkaisuna. Tekoon päätyvältähän jää näkemättä, miten hänelle lopulta käy!

Kun elämys tuottaa oivalluksen

Raija Oranen on kirjoittanut elämänkerta-aineksista oivaltavan ja viihdyttävän romaanin, jossa palikat löytävät paikkansa. Ketä kaipaa mahtinainen vaelluksensa ehtoopuolen hiljaisina hetkinä, ketäpä muuta kuin kerran pois ajamaansa aviomiestä Veetä, Viljoa: ”Minä kaipasin Veetä rinnalleni, vierelleni, syliini. Ikävöin ihmistä, joka olisi voinut jakaa minun tekemiseni ja ajatukset ja yhteiset muistot…” Entäpä sitten Armi Marian uskon asiat? Ei kaksiset, saattoi joku sanoa, mutta kyllä hänen kuultiin joskus kiittelevän Taivahan Maria jonkin tärkeän hankkeen onnistuessa. Kysyttäessä, mikä se sellainen Taivahan Mari on, Armi vastasi: ”Onpahan vain. Yksi, joka pitää minusta huolta.”

– – –

Artikkeli on julkaistu 12.10.2023 ilmestyneessä printtilehdessä.