Kodeissa kyllä tiedetään aamupalan tärkeys, mutta jääkaapissa ei ole ollut mitään syötävää. Tämä ei ole yksittäinen tapaus, vaan yhä useammassa suomalaisessa kodissa toistuva tarina.

Lapsiperheköyhyyden vaikutukset näkyvät konkreettisimmin niissä hetkissä, kun lapsen oppiminen ja hyvinvointi ovat kiinni perustarpeista – ruuasta, levosta ja turvallisuudesta. Nälkäinen lapsi ei jaksa keskittyä eikä opi samalla tavalla kuin muut. Köyhyys näkyy puuttuvissa tai kuluneissa varusteissa ja joskus lapsen huolena vanhempiensa jaksamisesta.

Yhä useammin köyhyys näkyy myös nuorten kasvavana paineena näyttää ulospäin varakkaalta. Sosiaalisen median ja vertaisten luoma kuva sisältää asioita, joihin monilla ei yksinkertaisesti ole varaa. Kun nuori ei pysty vastaamaan näihin odotuksiin, tunne ulkopuolisuudesta ja riittämättömyydestä voi kasvaa raskaaksi taakaksi.

Se on yhteiskunnan epäonnistumista.

Koulun arjessa näkyvä lapsiperheköyhyys ei synny hetkessä. Se syntyy päätöksistä ja kehityskuluista, joissa pienituloisten perheiden taloudellinen liikkumavara on kaventunut askel askeleelta. Kun perusturvaa, tukia tai palveluita heikennetään, vaikutukset osuvat aina ensimmäiseksi lapsiin – heihin, jotka eivät voi tilanteeseensa itse vaikuttaa.

Kun toimeentulo kiristyy, perheillä ei ole enää puskuria. Lapsi saattaa tulla kouluun päivänsä ainoaan täysipainoiseen ateriaan turvautuen. Jos lapsi kasvaa ympäristössä, jossa jatkuvat puutteet ja epävarmuus varjostavat arkea, vaikutukset näkyvät koulumenestyksessä, jatkokoulutusmahdollisuuksissa ja lopulta aikuisuuden toimeentulossa. Tutkimusten mukaan kokemukset osattomuudesta ja ulkopuolisuudesta myös periytyvät.

Tarvitsemme kunnissa ja valtion tasolla vahvempia, ennaltaehkäiseviä toimia. Tämä tarkoittaa riittävää perusturvaa ja matalan kynnyksen tukea perheille. On myös syytä vakavasti harkita maksuttoman kouluaamiaisen mahdollistamista kaikille – ei vain niille, jotka uskaltavat pyytää. Lapsiperheköyhyys ei ole vanhempien epäonnistumista. Se on yhteiskunnan epäonnistumista.

Ja se on epäonnistuminen, jota meillä ei olisi varaa jatkaa.

Olen työskennellyt kouluissa 25 vuotta. Tänä aikana yksi asia ei ole muuttunut: lapsi ei voi oppia, jos perustarpeet eivät täyty. Koulu tekee kaikkensa – ja usein enemmänkin – mutta me emme voi yksin korjata järjestelmää, jossa lapsi joutuu pärjäämään puutteiden keskellä. Sen ei pitäisi olla lapsen vastuulla. On meidän yhteinen velvollisuutemme varmistaa, ettei yksikään lapsi tule kouluun nälkäisenä. Kun lapsen arki turvataan, oppiminen alkaa vasta silloin. Siitä syntyy toivo, osallisuus ja tulevaisuuden mahdollisuudet — koko yhteiskunnalle.

Sanna Rissanen (sd.), Liperi

apulaisrehtori, erityisluokanopettaja