Kirjailija Riko Saatsi halusi tehdä karjalan kielen näkyväksi.

Sirpa Sutinen

”Mie olen ylen huono nyt niidä pagizemah. En sua niidä ni kaikin muistua, ihah, milleh ne pidäis. Mie olen tovestah nygöin ylen huono. Ei miusta ole pagizijaksi.”

Lieksalaislähtöinen kirjailija, teatteriohjaaja Riko Saatsi aloittaa romaaninsa Yönistujat (Gummerus 2025) karjalan kielellä. Hän on omistanut kirjansa isälleen ja muille kielensä menettäneille.

Romaani sijoittuu sotien jälkeiseen Pohjois-Karjalaan. Suomen itäisimmästä osasta Raja-Karjalan Suistamolta evakkoon joutunut perhe on asettunut Nurmekseen. Yönistujat kertoo evakkoperheen mummun kuolemasta, ruuminvalvojaisista ja hautajaisista, mutta myös kielen, kulttuurin ja oman elämäntavan hautaamisesta.

Sopeutuminen uuteen kotipaikkaan ei rajakarjalan evakoilla aina ollut helppoa, eikä sitä helpottanut paikallisen väestön suhtautuminen erikoista kieltä puhuviin tulijoihin, joilla oli omat tapansa. Siitä Yönistujat kertoo koskettavasti.

Saatsi tietää, että tarina on monelle rajakarjalaisille suvuille valitettavan tuttu. Kirjoitusprosessin aikana hän luki aihetta käsittelevää materiaalia, historiaa ja haastatteluaineistoja.

Myös kirjailijan oman suvun juuret ovat Suistamolla.

– Rajakarjalaisten kohtaloita ei ole useinkaan käsitelty niin, että äänessä olisivat rajakarjalaiset itse. Sodan jälkeen nuoren kansakunnan keskeinen narratiivi oli ajatus yhtenäisestä kansasta, joka puhuu samaa kieltä, jolla on samat tavat ja sama uskonto. Tätä ajatusta vasten karjalankieliset olivat häiriö kansallisessa minäkuvassa.

Rajakarjalaiset olivat kuitenkin Suomen kansalaisia. Karjalankielisille evakoille yhdenmukaisuuden paine merkitsi luopumista omasta kielestä ja tavoista.

–Tämä on se henkinen maisema, mistä käsin olen alkanut kirjoittaa.

Karjalankielisille evakoille yhdenmukaisuuden paine merkitsi luopumista omasta kielestä ja tavoista.

Saatsi kertoo, että kirjan lähtökohtana oli oman suvun kohtaloon liittyvät asiat, jotka ovat olleet tiedossa lapsuudesta saakka, jääneet vaivaamaan ja pohdituttaneet. Myös kirjailijan isä luopui äidinkielestään, vaikka puheen lomassa kuului karjalaisia sanoja.

–Kun olin lapsi, isäni sanoi n’äbieh, jos joku asia piti hoitaa nopeasti. Jos marjoja oli paljon, niitä oli vägitukku. Vatsataudissa isä kysyi, vieläkö minun vaččua balberoittau.

Vasta aikuisena hänelle selvisi, että isä oli lapsuudessaan puhunut karjalaa.

–Hän oli unohtanut ison osan ensimmäisestä äidinkielestään, mutta tuo hajonnut kieli muodosti silti olennaisen osan perheessämme puhuttua kieltä. Osasin itsekin melko paljon karjalaa, vaikken vielä tiennyt kotona käytetyn kielen olleen puoliksi sitä, Riko Saatsi kertoo.

Hän korostaa, että kirja on kuitenkin fiktiota. Mukana on paljon tapahtunutta, mutta henkilöt ovat fiktiivisiä.

–Rajakarjalaisissa suvuissa nämä asiat ovat olleet tiedossa. Edellinen sukupolvi ei ole voinut näistä avoimesti keskustella. On tarvittu ajallista etäisyyttä ennen kuin asiasta on avoimesti voinut puhua.

Karjalaa puhuu ja ymmärtää Suomessa enää vain muutama tuhat ihmistä. Saatsi pitää kielen tietoista opiskelua ja käyttämistä myös omana velvollisuutenaan.

–Sen säilyminen ja elvyttäminen on meistä oman äidinkielensä menettäneiden perillisistä kiinni, hän sanoo.

Kirjailijaa ilahduttaa, että nuori sukupolvi on nyt löytänyt kielen ja opiskelee sitä.

–Kieltä ja kulttuuria voi opiskella Itä-Suomen yliopistossa ja ilahduttavasti sitä opiskellaan. Kansalaisopistojen ryhmissä jaetaan ajatuksia ja opiskellaan kieltä. Samalla ikään kuin hoidetaan suhdetta, joka on ollut pitkään katkolla.

Saatsi uskoo, että pahin vaihe karjalan kielen ja rajakarjalaisen kulttuuriperinnön suhteen on ohitettu. Hän toivoo itsekin osaavansa kieltä vielä paremmin.

–Opiskelu jatkuu. Pyrin tuomaan kieltä myös kotiarkeen, että lapset kuulisivat sitä puhuttuna ja puhuisivat sitä itse. Toivoisin, että se olisi arjen kieli, kasvaisi vahvemmaksi ja voisin kertoa sillä myös monimutkaisia asioita.

Suhde kieleen on kirjailijalla luonnollisesti vahva.

–Olipa kyse suomen tai karjalan kielestä. Karjalan kieli kantaa minulla mukanaan paljon tunnesuhteen asioita. Sillä on erityinen paikka omassa rajakarjalaisessa sydämessäni.

Romaaninsa karjalankielisiä sivuja Saatsi pitää tärkeinä.

–Onneksi kustantaja ymmärsi, miksi kirjassa täytyy olla karjalankielisiä jaksoja.

Saatsi korostaakin, että yksi keskeinen asia oli tehdä näkyväksi kieltä.

–Karjalan kieli on olemassa, se on suomen kielen lähin sukukieli ja vaarassa kadota, jos emme ota vastuullemme sen elvyttämistä, jos emme tuo sitä lähemmäksi ihmisiä.