JOENSUU / Riitta Mikkonen

Rääkkyläissyntyinen Matti Kettunen oli vähän yli parikymppisenä käymässä opettajaäitinsä vanhempien luona Hämeenlinnassa. Mukaansa hän oli ottanut käsikirjoituksen, jonka kanssa käveli Kariston silloisen johtajan juttusille.

– Tilanteesta jäi mieleen lähinnä johtaja isossa nahkatuolissa, mutta kustannussopimus syntyi ja Aavesoutaja julkaistiin vuonna 1980.

Tuossa ajassa tuntui olevan tilausta eräkirjalle, jossa elävästi kuvataan luontoa sekä erä- ja kalastuskokemuksia. Pääosassa ovat luonnon kokeminen ja näkeminen, kuvailun avulla on lukijan helppo mielessään päästä mukaan.

– Kirjoja on kertynyt 18 kappaletta. Lisäksi yhteistyönä syntyneet: Timo Kettusen kanssa Lohisuvannon soutajat ja Tero Ronkaisen kanssa Lohivaaput.

Uusin teos Lohijoilta ja metsomailta ilmestyi rovaniemeläisen Väyläkirjojen kustantamana viime syksynä. Kirjailija kuvaa sitä eräänlaiseksi 70-vuotisjuhlateokseksi, johon on koostettu kokemuksia koko elämän ajalta, kaikkiaan kahdeksalta vuosikymmeneltä. Osa tarinoista on aiemmin jossain muodossa julkaistuja.

Tarinoita, ja kokemuksia niiden pohjaksi, on kertynyt kerrottavaksi paljon. Perhe on ollut monilla retkillä mukana, jollei konkreettisesti, niin ainakin mielessä. Niillä, jotka Kettunen on tehnyt muiden kaveriensa kanssa, usein tutut paikat tuovat mieleen perheretkien saaliit ja sattumukset.

– Tämän kirjan tekeminen oli tavallista vaikeampaa, kun kirjoittamisen taito tuntui Iiris-vaimon kuoleman jälkeen kadonneen muutamaksi vuodeksi.

Joensuun kalastuskunta istuttaa pieniä kirjolohia Pielisjokeen kalastajien iloksi. Vesi on nyt alhaalla, joten kalat piti siirtää säiliöstä jokeen saavin kautta. Matti Kettunen on saanut poikansa Timon mukaan kalastuskunnan toimintaan. Kuva: Riitta Mikkonen

Reissuilta palatessa eli sulkiessaan kirjan voi tuntea käyneensä jossain ja tarinat nivoutuvat omiin todellisiin kokemuksiin.

Samassa veneessä

Matti Kettusen tarinat eivät ole seikkailuja uusien kokemusten perässä, vaan pikemminkin tavoite ainakin kalareissuilla on usein sama: lohen väsytys. Kirjailija myöntää, että lohisoutu Tenojoella on ollut ehdoton suosikki.

Kun siinä on onnistunut niin monta kertaa, tuntee jo osaavansa. On valittava viehe, tartutettava ja väsytettävä kala. Saalis voi siitä huolimatta karata, mikä luo jännitystä riittämiin.

Teno on ollut lukemattomien kesien kohokohta, mutta ei se himmennä muiden reissujen merkitystä. Särjenkutu tai koppelohaukut tutuissa maisemissa ovat yhtä lailla kertomisen arvoisia.

Kettusen kieli on elävästi kuvailevaa, paikat ovat todellisia ja piirtyvät helposti samoissa maisemissa retkeilleen mieleen. Mainitut henkilötkin ovat aitoja, eikä esimerkiksi ottivieheitä ole salailtu.

– Eivät tarinat suinkaan dokumentaarisia ole, eikä minulla ole valokuvamuistia. Olen yhdistellyt tunnelmia eri reissuilta ja täydentänyt tarpeen mukaan, kirjailija korostaa.

Kerronta on voittopuolisesti myönteistä; itikat eivät kiusaa eikä sateesta ole haittaa. Useimmiten saalis päätyy reppuun, mutta pääasia tarinassa ei ole loppuhuipennus, vaan miten siihen valmistauduttiin ja päästiin.

Kommelluksiltakaan ei aina ole vältytty. Opettavaisia tarinoita jäihin tai veneestä putoamisesta ja luonnon muustakin armottomuudesta löytyy.

Lukija voi kokea olevansa mukana. Reissuilta palatessa eli sulkiessaan kirjan voi tuntea käyneensä jossain ja tarinat nivoutuvat omiin todellisiin kokemuksiin. - Ihan varmasti tulee mieleen, miten voi käydä, jos esimerkiksi autolla lähtee jäälle.

Toistaiseksi viimeisimmän Tenon lohen Matti Kettunen väsytteli yhdessä poikansa kanssa. Tenojoen nousulohikannan vähenemisen vuoksi lohikalastus on kielletty vuodesta 2020. Kuva: Timo Kettunen.

Päivätyö opettajana

Matti Kettunen on tykännyt lukea ja kirjoittaa aina. Lapsuuskylällä Rääkkylän Pötsönlahdessa ei liiemmin harrastamisen mahdollisuuksia ollut, koulun kirjastohylly tuli läpiluettua. Tarinat alkoivat elää mielessä, niitä piti kirjoittaa ylös ja piirtää myös sarjakuviksi.

Lukioon hän tuli Joensuuhun, missä äidinkielenopettaja Marja-Liisa Julkunen antoi palautetta taidokkaista maisemakuvauksista ja kannusti pitämään yllä kirjoittamista.

– Biologiaa olin ammatiksi ajatellut, mutta pääsin ensi yrittämällä luokanopettajakoulutukseen, mikä osoittautui ihan hyväksi valinnaksi.

Eläkkeelle Kettunen jäi Karsikon koululta, jossa oli opettanut 3. – 6. luokille, omien sanojensa mukaan kaikkea muuta paitsi musiikkia. Erityisen mieluista oli teknisten töiden opetus, mikä tosin väheni pihkapuulle herkistymisen vuoksi viimeisiksi vuosiksi.

– Siellä saivat päteä ne pojat, jotka eivät osanneet matematiikkaa tai englantia.

Rauhallisena tunnettu miesopettaja pärjäsi monenlaisten oppilaiden kanssa, hänen luokalleen ohjattiin oppilaita esimerkiksi sairaalakoulusta. Menettelytavoista sovittiin tarvittaessa yhdessä vanhempien kanssa, kaikesta selvittiin puhumalla.

Vielä eläkevuosinakin pyydetään koululle tai luontoleirille kertomaan esimerkiksi kalastuksesta, tai kirjoittamisesta. Antoisaksi koetun harrastuksen pariin kannustaa mielellään.

Luontoon ja luonnossa liikkumiseen liittyy myös monia puheenaiheita, joilta ei voi täysin välttyä. Kettusen mielestä ihminen on osa luontoa. Eri lajien pitää pärjätä rinta rinnan, kuten ennenkin on pärjätty.

– Nythän tapetaan somessa toisiaan verbaalisesti, kun väitellään vaikka susista. Mielestäni meidän muutaman sadan suden uhanalaisuutta arvioidessa pitäisi huomioida myös käytännössä samaa populaatiota olevat, kymmenien tuhansien yksilöiden susilaumat heti itärajan takana.

Kirjailijalta tavataan kysyä: mitä ilmestyy seuraavaksi?

– Pielisjoen lohensoudusta ennen joen patoamista kerään aineistoa, ja julkaisustakin on alustavasti sovittu. Mielenkiintoisia tarinoita aiheesta on löytynytkin, sellaistakin mistä ei aiemmin tietoja ole julkaistu.

”Tunnelmallisia eräkertomuksia Pohjois-Karjalan kalavesiltä. Pyhäjärven, Puruveden ja Saimaan lohikaloja tavoittamassa. Pilkkiahvenia pyytämässä. Harmittaviakin kokemuksia. Jännittäviä tuokioita lohensoudun parissa kuuluisilla lohijoillamme Tenolla ja Tornionjoella. Eräsalojen tunnelmia. Yllätyksellinen kettusaalis. Haukkujen helinää – pystykorvametsästyksen huippu- hetkiä.” Kuva: Väyläkirjat.