RÄÄKKYLÄ / Riitta Mikkonen

1960-luvun lopulla syntynyt Martti Laasonen muistaa lapsuudestaan, kuinka Unto-isä oli innostunut apulannasta. Pula-aikojen ja niukkuuden jälkeen oli ihmeellistä, kun pellot alkoivat tuottaa ja metsä kasvaa.

Laasosen tila oli siihen aikaan tavallinen pientila: maidontuotantoa, viljaa, kotitarveviljelyä. Kun kylällä tuli sopivaa maata myytiin, ostettiin lisääkin.

– Isä jopa raivasi uutta peltoa ostamastaan metsäpalstasta.

Tuohon aikaan oli jo traktoreita käytössä, mutta kovan työn takana pelto oli sen aikaisilla koneillakin. Siinä lienee yksi kipinä siihen mitä nykyinen isäntä ajattelee peltojen metsityksestä.

– Pellon metsitys on ihan pahinta mitä maanomistaja voi tehdä.

Martti Laasonen kirjoitti aiheesta talvella Maaseudun Tulevaisuuteen mielipidekirjoituksen, jossa hän muistutti 80 vuotta sitten säädetystä maanhankintalaista. Halukkaat saivat maata kuokittavakseen, mikä auttoi koko yhteiskuntaa sodan jälkeen.

– Mihin sodasta palanneet miehet olisivat traumojaan purkaneet, jollei olisi ollut työtä tehtävänä?

Suota käsipelissä kuokkineiden jussien jälkipolvet ovat jatkaneet kivien keruuta ja tierojensa viljelyä kukin parhaansa mukaan. Paljon on puupeltojakin istutettu, yksi sellainen näkyy Laasosenkin ikkunasta, naapurin puolella. Kylämaisema on kasvanut umpeen, kunnes koivikko hakataan. Kun koivikko alkaa olla komeimmillaan, siitä saa parhaat rahat.

– Puupeltoviljelyssä ei oikein ole muuta vaihtoehtoa kuin hakata aukeaksi, ei siitä monimuotoista metsää saa tekemällä.

Mieluummin katselen monimuotoista metsää kuin pihassa kiiltävää autoa.

Niukka elanto riittää

Laasosen metsästä on viimeksi tehty puukauppaa 80-luvun lopulla, kun Annikki-äidin kuoleman jälkeen tarvittiin rahaa perintöverojen maksuun. Sen jälkeen kuutisenkymmentä metsähehtaaria on saanut kasvaa omaa tahtiaan.

– Mieluummin katselen monimuotoista metsää kuin pihassa kiiltävää autoa. Muutaman satasen auton vuoksi ei tarvitse puukauppoja tehdä.

Isä kuoli vajaat 20 vuotta ja Leena-sisar viitisen vuotta sitten. Nyt Martti isännöi tilaansa pääsääntöisesti yksin. Ystävät auttelevat esimerkiksi tukijärjestelmien vaatimien kuvien ottamisessa ja lähettämisessä. Isäntä kun ei ole älykännykän hankintaa kokenut tarpeelliseksi.

Muutenkaan hän ei materiaan sijoita. Pinta-alatuki kasvinviljelyyn noin 20 peltohehtaarilta riittää niukaksi toimeentuloksi. Kun pelto on kerran raivattu, on kunnia-asia pitää se kunnossa.

Viljaa ei Laasonen enää viljele, Liperin myllyn palo teki hommasta kannattamatonta. Heinää kertyy noin 85 pyöröpaalia kesässä, se on mennyt lähiseudun hevos- ja lammastiloille.

– Huonoja ovat kyllä maksamaan, viimekesäisistäkin on osasta rahat saamatta.

Ensi syksynä tulee myyntiin halkojakin. Ei, metsää ei ole kaatunut eikä varsinaisesti harvennettukaan, mutta pellonpientarille itsestään kasvaneissa puissa on riittänyt poistettavaa. Helpompi metsänlaidasta ottaakin kuin umpimetsästä.

– Elämäni ensimmäiset omat puukaupat. Jossain vaiheessa ostin itsellekin polttopuut, kun olin niin rakastunut omiini enkä raaskinut kaataa. Sain sitten lopulta itseni ympäripuhuttua.

Eläimiä ei tilalla ole, lehmistä luovuttiin vuonna 2007. Kesäksi tulee kuitenkin puolenkymmentä lainalammasta, jotka pitävät huolta vähän alle hehtaarin perinnebiotooppialasta.

Sakkolappu kunniakirjana

Tammikuinen mielipidekirjoitus ei ollut Martti Laasosen ensimmäinen ja tuskin viimeinenkään. Hän on kokenut sen itselleen sopivaksi tavaksi vaikuttaa. Paikallislehtiin hän ei kirjoita, kun kokee että ongelmia pitää ratkaista laajemmalti.

– On väärin sanoa, että Suomi on saatava kuntoon, kun pitäisi laittaa kuntoon koko maapallo.

Yksi tärkeimpiä esikuvia on Pentti Linkola. Hänestä kertovia artikkeleita Laasonen on nostanut seinälleen, Linkolaa hän on matkustanut myös kuulemaan aina Turkuun saakka.

Tuvan seinälle on kiinnitettynä myös haalistunut sakkolappu, jota Martti Laasonen esittelee kunniakirjanaan. Se on syyskuulta 2021, kun Elokapina järjesti mielenilmauksen ja tukki liikenteen Joensuussa Torikadulla, vaatien päättäjiltä aktiivisempaa ilmastopolitiikkaa.

Laasonen oli yksi niistä, jotka eivät totelleet poliisin antamia poistumiskäskyjä, vaan heidät jouduttiin kantamaan poliisiautoon kuulusteltaviksi. Niskoittelusta ansaittuun sakkoon on kirjattu ammatiksi pienviljelijä/luonnonsuojelija. Näitä titteleitä Martti Laasonen käyttää myös mielipidekirjoituksissaan.

– Luonnonsuojelijoita usein syytetään, että helppohan se on toisten metsiä suojella. Mutta voi sitä suojella omaansakin.

Toistaiseksi Laasosen metsien suojelu tapahtuu omalla kustannuksella, sillä suojelun ehdot ja maksettavat korvaukset eivät ole olleet sen houkuttelevampia kuin metsäyhtiöiden ostomiesten tarjouksetkaan. Hinnoittelu ei myöskään tunnu kovin loogiselta.

– Elykeskuksen maksama Metso-suojelukorvaus on pienempi kuin puukaupalla saatava raha. 15 aarin polttopuulepikosta tarjottiin 5000 euroa.

– Saman 5000 euroa Ely tarjosi yli 100-vuotiaasta kuusikosta, jossa 90-prosenttisesti tukkipuuta sisältävän puuston määrä noin 400 kuutiota hehtaarilla. Kuvion pinta ala oli 10 hehtaaria, puun myynnillä siitä olisi saanut 20 000 euroa hehtaarilta.

Kaikesta tästä huolimatta, tai siitä syystä, Martti Laasonen on valmis edelleenkin hankkimaan lisää maata lähistöltä. Pikkuilmoitus paikallislehdessä neljä kertaa vuodessa tuottaa aina joitain yhteydenottoja. Esimerkiksi muualla asuville perikuntien osakkaille suojeluhenkinen metsäkauppa voi olla kiinnostava vaihtoehto.

Monimuotoisessa metsässä syntyy luonnostaan pökkelöitä, jotka tarjoavat kasvupaikan lukemattomille eliöille. Kuva: Riitta Mikkonen