Wrightiläinen uusi sosialiliberalistinen kausi alkoi vuonna 1985, jonka muun muassa Alasuutari on nimennyt siirtymäksi ”kilpailutalouteen” suunnittelutalouden ajasta.

Tänään osakkeenomistajia, ”sijoittajia” kulkee ay-liikkeen käytävillä yhtä paljon kuin EK:n Etelärannassa. Työn ja pääoman ristiriita on yhteistuumin ohitettu, palkkoja ja muita etuisuuksia heikennetty, funktionaalista tulonjakoa muutettu maailman ennätystahtiin (OECD) pääomatulojen eduksi. Lisäksi ”raha on rauhoitettu” vakaussopimuksin tai nimeämällä EKP:n ”tärkeimmäksi tehtäväksi, taistelun inflaatiota vastaan”.

Raha ja sen omistajat ovat saaneet ”rauhan”, mutta kun ikäluokkien tulot ja eläkekertymät laskevat on työaikoja pidennettävä, että yritysten tuottavuus säilyy ja eläkkeet sekä muu työelämän ulkopuolinen toimeentulo pystytään turvaamaan. Siirtyminen ”kilpailutalouteen” tapahtui yksimielisesti, työväenliikkeenkin hyväksymänä, tulo- ja varallisuuseroja kasvattamalla, köyhien piiriä laajentamalla. Tässä on huomattava se, että yhä useampi ”työväenliikeläinen” alkoi kasvaa sijoittajaksi, jota taitoa tänään lapsillekin opetetaan.

Millään sosiaalisella indikaattorilla mitaten se ei ole ollut kasvavan hyvinvoinnin aikaa.

Tätä ”kilpailutalouden” aikaa on eletty pian pari sukupolvea ja millään sosiaalisella indikaattorilla mitaten se ei ole ollut kasvavan hyvinvoinnin aikaa. Työväenliike rampautui 1890-luvulla wrightiläisyyteensä ja hakeutui eroon ”omistavasta luokasta”. Nyt tuo luokka on kasvanut liikkeen sisältä varkain ja verkalleen, punaisinta kommunistia myöten, pannen jatkuvasti tulevat polvet itseään heikompaan asemaan, kasvavaan köyhyyteen, kaikkien kilpailuun kaikkia vastaan.

Maunu Eerikinpojan Maanlaissa varoitettiin jo 1400-luvulla ”kahdella jakkaralla istumisesta”, jota ay-liike eittämättä tekee, koettaen häivyttää työntekijöiden edustamisen ja omistamisen rajaa. Kilpailutalouteen siirtymisen jälkeen koko työväenliike on joutunut altavastaajan asemaan, tyytymään kapenevaan parlamenttaariseen voimaan, ay-liikkeen heikkenemiseen, ”syökö vallankumous lapsiaan”?

Nyt kun on vielä mahdollisuus neuvotella, eikä syyttää kulloistakin hallitusta paluusta 1800-luvulle, on syytä pitää mielessä pitkän aikavälin kehitys sekä kunkin oma vastuu tuossa ”kehityksessä”, milloin lakkasin vaatimasta ”tuottavuutta vastaavaa palkankorotusta” ja mistä syystä? Hyvinvointimme on kasvanut – suojatusta – kotimaisesta kysynnästä, ei sijoitustoiminnasta. Pääosa työllisistä tuottaa tavaroita ja palveluja edelleenkin toinen toisilleen tänäänkin, ”nostaa takkia toisen harteille”.

Hannu Ikonen

Lieksa, Eläk. Nesteen Porvoon PLM