Vanhustenhoiva on tämän lupauksen ehkä konkreettisin mittari. Juuri siksi on syytä olla huolissaan siitä, mihin suuntaan keskustelu on kääntymässä. Yhä useammin esitetään, että vastuuta ikääntyneiden hoidosta tulisi siirtää nykyistä enemmän omaisille.

Todellisuus kertoo kuitenkin toisenlaista tarinaa. Väestöliiton arvion mukaan noin 100 000 työikäistä suomalaista hoitaa päivittäin oman kotitaloutensa ulkopuolella asuvaa läheistään. Valtaosa heistä on naisia. Kyse ei ole pienestä joukosta tai poikkeuksesta, vaan merkittävästä osasta suomalaista arkea, näkymättömästä vastuusta, jota kannetaan usein työn, perheen ja muun elämän ohessa.

Tästä huolimatta usein esitetään, että omaisten roolia tulisi entisestään kasvattaa ja että yhä useampi ikäihminen voisi asua pidempään läheistensä luona. Läheisten merkitys on kiistaton, mutta kun ajatusta tarkastellaan lähemmin, se törmää nopeasti arjen realiteetteihin.

Aikuiset lapset ja heidän vanhempansa asuvat usein eri paikkakunnilla, joskus satojen kilometrien päässä toisistaan. Kuka tällöin muuttaa ja minne, entä jos muutto ei ole taloudellisesti tai käytännössä mahdollinen, ja ennen kaikkea: kuka kantaa vastuun arjen hoivasta, päivästä toiseen?

Monille nämä kysymykset eivät ole teoreettisia pohdintoja, vaan jokapäiväistä todellisuutta. Työpäivä voi keskeytyä äkilliseen puheluun kaatuneesta vanhemmasta. Kotihoitoa saatetaan odottaa tuntikausia. Arkea pyöritetään sisarusten kesken vuorolistoilla, sovitellen aikatauluja ja vastuuta. Huoli kulkee jatkuvasti mukana, myös silloin, kun pitäisi keskittyä työhön tai omaan perheeseen.

Kaksi kolmesta suomalaisesta ei luota vanhustenhoidon turvallisuuteen.

Siksi ajatus omaisten vastuun kasvattamisesta tuntuu monesta todellisuudesta irrallisena. Samaan aikaan julkisessa vanhustenhoivassa tehdään leikkauksia: henkilöstöä vähennetään, mitoituksia heikennetään ja säästöjä haetaan teknologian avulla. Luottamus vanhustenhoitoon on jo nyt koetuksella. Kyselyiden mukaan kaksi kolmesta suomalaisesta ei luota vanhustenhoidon turvallisuuteen. Se on vakava viesti päättäjille.

Julkisen talouden tasapainottaminen on välttämätöntä, mutta ratkaisevaa on se, mihin suuntaan päätöksillä kuljetaan. Heikoimmassa asemassa oleviin kohdistuvat leikkaukset eivät ole vain epäoikeudenmukaisia, ne ovat myös lyhytnäköisiä. Ne siirtävät vastuuta ja kustannuksia perheille, kuormittavat työelämää ja voivat pitkällä aikavälillä jopa kasvattaa ongelmia ja menoja.

Tarvitsemme toisenlaisen suunnan. Vanhustenhoivaa on vahvistettava, ei heikennettävä. Se tarkoittaa riittävää ja hyvinvoivaa henkilöstöä, toimivia ja saavutettavia palveluita sekä ennaltaehkäiseviä ratkaisuja, jotka tukevat ikääntyneiden hyvinvointia ajoissa.

Paula Werning

kansanedustaja (sd)